lauantai 26. tammikuuta 2013
Kommunisti
Minä olen kommunisti!
Aikoinaan menestynyt suomalaislähtöinen matkapuhelinvalmistaja kutsui menestyksekästä lippulaivatuotettaan kommunikaattoriksi. Nykytermillä tuo on älypuhelin. Kännykkä ei vaan ota kadotakseen terminä, vaikka sitä niin kovasti puhekielisenä halveksutaan. Mutta sen hienous onkin siinä, että sanana se ei kuvaa suoraan itse laitetta, käyttötapaa tai tarkoitusta. Kännykkä on yhdistelmä laitetta ja ihmisen uloketta, jolla sitä käytetään. Ylivertainen yhdistelmä.
En päässyt osallistumaan sosialismia ja kommunismia käsittelevälle luennolle, jossa herättäjämme olisi varmasti herättänyt ajatuksia myöhäisheränneellekin. Harmittaa kyllä. Mutta luentodiojen ja ajankuvan perusteella teen havaintoni.
Karl Fazerin... öhm, Marxin yhteiskunnan kehitysvaiheet alkavat alkukommunistisesta yhteiskunnasta päätyen eri aikajaksojen jälkeen kommumismiin. Matkan varrella kohdataan riisto, väkivalta, nöyryyttäminen, ahneus, vapautus ja täydellinen harmonia. Näinkö on, Mikä meni pieleen? Kun ei vaan toimi. Ihmisen itsekkyys, eloonjäämisoppi, genetiikka, pelko leijonasta (tai karhusta) joka hyökkää kimppuun ja tappaa?
Kommunismi ei mielestäni voi toimia kommuunia suuremmassa yksikössä. Maksimissaan tämän kokoisessa yhteisössä ihminen voi olla kommunisti, mutta ei sen ulkopuolella tai merkittävästi suuremmissa rakenteissa, kuten valtiossa. Pienessä ympyröissä keskivertoihminen voi käyttäytyä muita kohtaan epäitsekkäästi, olla yhteisöllinen, tasa-arvoinen, tehdä yhteistyötä, omistaa yhdessä jne. siis sosialismi-kommunismia. Muut kuin yhteiskuntatieteilijät tai aatehistorioitsijat ovat antaneet tällaiselle käytökselle kuitenkin toisenlaisia nimityksiä, kuten perhe, suku, työyhteisö, ystäväpiiri tai lapsensuojeluvaisto, lisääntymisvietti tai facebook. Valtio on liian suuri yksikkö kommunismiin. Talvisodassa Suomessa oli "talvisodan henki" ei se ollut kommunismia, vaikka samoja arvoja näissä esiintyykin. Päinvastoin oltiin hyvin kaukana kommunismista, suorastaan vastaan. Yhteiskuntamuodoista toistaiseksi demokratia on ollut paras vaihtoehto.
Ai niin, palatkaamme vielä tuohon matkapuhelinasiaan. Miksi kutsutaan kommunikaattorin ahkeraa käyttäjää? No, kommunistiksi.
Olen myöhässä, mutta niin ovat lainanikin.
torstai 10. tammikuuta 2013
Mill ja onni
John
Stuart Millistä jäi mieleen onnen korostaminen ja että jatkuva taloudellinen
kasvu ei keskeisintä. Mistähän mies oli tuohon päätynyt? HS:ssa 25.8.2000 julkaistussa Millin Utilitarismi-kirjan
suomennoksesta kirjoitetussa jutussa löytyy mielestäni joitain syitä.
Modernin
utilitarismin perustaja oli J. Bentham, jonka mukaan moraalin tehtävä on saada
aikaan mahdollisimman paljon onnellisuutta mahdollisimman monille. Sen mukaan
tekojen ainoa moraalinen oikeutus on niiden hyöty onnellisuuden, hyvinvoinnin
tai nautinnon tuottamisessa.
Itsekin
filosofisena radikaalina esiintynyt isä Mill oli alkanut muokata pienestä pojastaan
John Stuartista Benthamin työn jatkajaa. Kreikan ja matematiikan opiskelu alkoi
kolmivuotiaana, historian, logiikan ja taloustieteen opinnot vähän myöhemmin.
15-vuotiaana John Stuart oli jo radikaali benthamilainen maailmanparantaja,
joka teki tuttavuutta poliisin kanssa tultuaan pidätetyksi, jakaessaan
syntyvyyden säännöstelyä käsittelevää kirjallisuutta työväen asuinalueella.
John Stuart alkoi
arvostella edeltäjiään toivuttuaan 20-vuotiaana kokemastaan syvästä
masennuksesta. Utilitarismi-kirjassa on kirjoitelma, joka moittii Benthamia
tunne-elämän, yhteisöllisyyden ja inhimillisen arvokkuuden unohtamisesta.
Välttääkseen pahoittamasta isänsä mieltä Mill julkaisi kirjoituksen salanimellä
ja täsmensi näkemyksensä vasta v. 1861.
Mill itse piti
nuoruutensa romahdusta seurauksena yksipuolisesta kasvatuksesta. Tutustuminen
runouteen ja romantiikan aatteisiin aloitti paranemisen. Poliittisissa kirjoituksissaan
Mill puolusti vapaata yhteiskuntaa, joka ei rajoittaisi yksilöiden elämää
muuten kuin itsepuolustuksen takia. Hän katsoi, että vapaa elämä edellyttää
kehittynyttä luonnetta ja aineellista turvallisuutta. Siksi poliittisen
järjestelmän on vastattava luonteenkasvatuksesta ja sosiaalipolitiikasta.
Täyttä demokratiaa Mill epäili, koska keskiluokkaa kiinnostaa vain raha ja
työväestö on tietämätöntä.
Mill kävi
poliittisista ja filosofisista kysymyksistä kirjeenvaihtoa Harriet Taylorin
kanssa. Pitkäaikainen suhde johti avioliittoon rouvan ensimmäisen puolison
kuoltua. Taylorin vaikutus ilmeni Millin näkemyksessä, että sukupuoli on yhtä
mielivaltainen syrjinnän peruste kuin hiusten väri.
Millinkin kaapin ja
”kaiken takana on nainen” sekä ”kaapissa” varmaankin hyvää tarkoittanut isä,
joka samalla tuli rajoittaneeksi poikansa valintoja ja kasvua onnelliseksi
ihmiseksi - onneksi siinä loppujen lopuksi epäonnistuen…
Kristinusko, mikä pointti?
Lueskeltuani
aatehistorian slidejä, jäin miettimään omaa valtionuskontomme luterilaisuutta ja
erityisesti alkukristillisyyttä, vaikka eipä tämä tainnut kurssin listoilla
olla. Silti… Mikä oli se tilanne, jossa oli tilaus kristinuskolle?
Roomalaiset
hallitsivat Pohjois-Afrikassa, valtaosassa Eurooppaa sekä Lähi-idässä. Käytiin
kauppaa, oli vaurautta ja mikä tärkeää, rauhallista. Lisäksi tällä suurella alueella
tuli toimeen joko latinalla tai kreikalla. Rooman vanha uskonto oli
rappeutunut. Idässä ajatus jumalallisesta hallitsijasta oli yleinen ja Julius
Caesarista lähtien Rooman hallitsijat hyödynsivätkin tätä toimissaan. Paitsi
keisaria, palvottiin myös roomalaisten vanhoja jumalia hämmentäen samaan
soppaan vielä jumaltarustot, myytit ja ties mitkä sadut. Kuka tahansa
ajattelija oli ”muodikkaasti” jumalainen. Kansan mysteeriuskonnot törmäsivät erilaisiin
filosofisiin suuntauksiin.
Joskus
4 eaa. syntyi mies, joka loi niin kovan brändin, että se vaikuttaa laajalti edelleen.
Juutalaisten oppisuuntien ”keskeltä” nousi kiertelevä, karismaattinen kaveri,
joka rikkoi aikansa uskonnollisia ja yhteiskunnallisia tabuja. Hän söi yhdessä
roomalaisten apureina pidettyjen veronkerääjien kanssa, keskusteli ja vietti
aikaa prostituoitujen kanssa ja kosketti spitaalista – hän hyväksyi
yhteiskunnan hylkiöt. Mitä ilmeisimmin miehen opetukset ja niiden mukainen käytös
vastasi ihmisten tarpeisiin. Keiden ihmisten? Köyhien ja sorrettujen vai ihanko
kaikkien? Ainakin köyhät ja sorretut halusivat vapautua sorrosta ja kohtalon
voimista. He myös etsivät helpotusta vaivoihin ja puutteeseen.
Mutta
eihän tuollainen voi yksin kantaa 2000 vuoden päähän tähän päivään. Mikä tässä
on se pointti? Onko se usko yhteen,
ihmisiä rakastavaan Jumalaan ja lupaus kuolemanjälkeisestä elämästä? Onko se
miehen tasa-arvon sanoma, kristittyjen keskinäinen huolenpito ja rakkaus? Onko
se innokas lähetystyö? Mieshän sanoi ”menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…!”
Vai onko tässä takana jotain muuta? Heräsikö mies kuolleista – sekö
hämmästytti, ihmetytti, pelotti ja sai kenties uskomaan?
Aluksi miehen kuoleman
jälkeen hänen seuraajansa olivat peloissaan ja piilottelivat, mutta astuivat
sitten esiin ja saarnasivat tappouhkauksista riippumatta. Edelleen heitä
vainottiin, jolloin olisi luullut, että viimeistään silloin takki olisi
kääntynyt – ja varmaan osalta kääntyikin. Osa ei luopunut uskostaan silti. Kummallinen
juttu – todella kummallinen…
maanantai 7. tammikuuta 2013
Suomalaisen kommunismin jäljillä
Lueskelin noita sosialismista ja kommunismista koottuja
slideja ja jäin miettimään nimenomaan kommunismia Suomessa. Ei ole kovin paljon
jäänyt koulun historian tunneilta mieleen… proletariaatti, Marx, Kommunistinen
manifesti, SKP – siinäpä ne! Yritin perehtyä aiheeseen taas uudelleen.
Kommunismi on perustunut idealistiselle (suorastaan
utopistiselle) ajatukselle yhteisomistuksesta, tasa-arvosta ja luokattomasta
yhteiskunnasta. Suomalainen kommunismi sai alkunsa sisällissodan 1918 aikoihin,
kun sosialistien radikaalimpi osapuoli vaati sosialismiin siirtymistä
vallankumouksellisin keinoin. Maltillisempi osapuoli, sosiaalidemokraatit,
ajoivat asiaa puoluepoliittisin keinoin. Sota päättyi vallankumouksellisten
tappioon ja johtajat pakenivat Venäjälle, ihannoimaansa kommunistiseen
valtioon, ja perustivat SKP:n Moskovassa 1918. Kommunistipuolue julistettiin
Suomessa laittomaksi. Puolueen maanalaista toimintaa johdettiin kuitenkin Venäjältä
ja Moskovasta käsin.
Tässä kohtaa voisi sanoa, että Suomi ei ollut kovin liberaali eikä demokraattinen maa, kun ei antanut toiminnan ja sananvapautta kommunisteille.
Mutta se oli tietenkin historiallisten tapahtumien taustalta ymmärrettävää. Kommunismia
ja vallankumousta pelättiin – ja Neuvosto-Venäjää. Ne olivat uhka
rauhanomaiselle demokraattiselle yhteiskuntakehitykselle. Vuonna 1930 Suomen
eduskunta vahvisti kommunistilait, joilla rajoitettiin kommunistien paino-, yhdistymis-
ja kokoontumisvapautta. Kommunistiset lehdet kiellettiin ja lakkautettiin ja
kommunisteiksi epäiltyjä toimittajia vangittiin. Sananvapauden rajoittaminen on länsimaisessa demokratiassa raju toimenpide. Se kertoo, kuinka uhkaavana kommunistien toimintaa pidettiin.
Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen vuonna 1939 SKP ja
kommunistit menettivät viimeisenkin luottamuksen rippeet. Mutta sotien jälkeen, vuonna 1944,
puolue sai kuitenkin laillisen toimintavapauden. Hämmentävää! Mutta
ilmeisesti tässä on ollut Moskovan keskusjohdolla sormensa pelissä. Suomea on
pidetty tarkkailun alla. Kommunistit liittoutuivat SKDL:n kanssa. 1970-luvulla
suomalaiset opiskelijanuoret löysivät kommunistisen ideologian uudelleen ja hetkeksi
ideologia heräsi taas eloon. Se kuitenkin kaatui 1990-luvun alussa vararikkoon 1980-luvun
pörssiseikkailujensa myötä. Se siitä proletariaatin diktatuurista!
Yleinen mielipide vai oma ajattelu? Kumarran tuonne ja pyllistän tänne
J.S. Millin keskeinen kysymys oli: onko meillä yleisen
mielipiteen asettama yhdenmukaisuuden vaatimus?
Millin filosofia herätti paljon ajatuksia: mikä
on oikein ja sopivaa? Mitä saa tehdä, mitä voi tehdä, mitä pitää tehdä
ollakseen ns. kunnon kansalainen, suomalainen? Mitä ei saa tehdä? Millainen naisen
pitää olla? Tai miehen? Ihmisen?
Suomessa edelleen monet ihmiset ottavat koko elämän ja kaikkien
elämäntilanteiden moraaliseksi ohjenuoraksi Raamatun ja sen, miten on aina
ennenkin tehty ja suomalaiset sananlaskut. Yleinen peruste joidenkin asioiden
tekemättä jättämiselle tai toisten paheksumiselle on ”mitä naapuritkin sanovat…
aidanseipäätkin nauraa jne.” Koetaan, että jokin näkymätön (tai näkyväkin,
kuten naapuri tai sukulainen) vahtii meitä ja käyttäytymistämme. Näkymättömät
sosiaaliset käyttäytymissäännöt kahlitsevat meitä.
Kuinka paljon pitää sopeutua yhdenmukaisuuden
vaatimuksiin?
Kannattaa olla sopivassa määrin itsekäs ja pyrkiä
toteuttamaan omia kiinnostuksen
kohteitaan, koska ihmisillä on perustava
tarve toteuttaa itseään harrastuksissa, työssä, perheen parissa jne. On
helpompaa, jos hyväksyy sen, että muilla ihmisillä on erilaisia kiinnostuksen
kohteita. Ei tarvitse aina olla jeesmies, mutta kriittisimmät kommentit toisten
elämäntavan arvostelusta voi välillä pitää omana tietonaan. Eiköhän jokainen
tiedä itse parhaiten, mikä on omassa elämässä tärkeää ja toteuttamisen arvoista
- paitsi jos on vakavasti psyykkisesti
sairas tai päihdekoukussa.
Opimme näkymättömiä käyttäytymiskoodeja vähitellen. Eri
kulttuureissa on erilaisia käyttäytymiskoodeja esimerkiksi kohteliaisuuden
osoittamiseen tai puhutteluun. Näistä kiinnostavista kulttuurien törmäyksistä
voi lukea esimerkiksi Hannu Väisäsen kolumnikokoelmasta Apupata. Suomalainen
kuvataiteilija ja kirjailija on asunut vuosia ranskalaisessa pikkukylässä
Dordognessa ja kirjoittanut kolumneja kokemuksistaan, esimerkiksi siitä, miksi
ranskalaiselle on vaikeaa sinutella naapuria, jonka on tuntenut kauan ja jonka
kanssa on tehnyt yhteisiä pihatöitä. Kiusaantunut ranskalainen kysyy
naapuriltaan: ”Aikooko hän mennä jokeen vilvoittelemaan? Pitääkö hän näistä
ranskalaisista kylmistä juomista?”
Apupata HelMetissä:
Demokratiasta ja ruotsidemokraateista
Demokratian perusajatuksena jo Perikleellä oli auttaa
heikoimpia ja puolustaa heidän asemaansa. Kuvitteluleikki: miten Perikleen
aikalaiset olisivat suhtautuneet maahanmuuttoon? Olisiko demokratia toiminut –
luultavasti ei täydellisesti, koska antiikin ajan demokratia ei koskenut kaupunkivaltion
asukkaita. Perikleen ajan demokratia ei
ollut varsinaisesti enemmistön demokratiaa, vaan kaikesta huolimatta
vähemmistön valtaa: neljännesmiljoonan asukkaan kaupungissa vain 6000 asukasta
sai käyttää demokraattista valtaa.
Väistämättä tulee mieleen uutiset Ruotsista (ja
muualtakin Euroopasta) äärioikeistolaisten liikkeiden kannatuksen noususta.
Esimerkiksi Ruotsidemokraatit suhtautuvat erittäin
kielteisesti maahanmuuttoon ja vaativat muun muassa, että Ruotsin tulisi olla
vain ruotsalaisille, kuten oli vielä 1950-luvulla. Voidaanko silloin puhua
demokratiasta, tai miksi puolueen nimessä on sana demokratia? Mielestäni demokratian ja Ruotsidemokraattien keskeiset
ajatukset ovat ristiriidassa keskenään. Ruotsidemokraatit on
kansalliskonservatiivinen puolue, joka on arvostellut erityisesti
maahanmuuttopolitiikkaa ja islamia. Sitä pidetään myös rasistisena puolueena,
koska sen juuret ovat äärioikeistolaisessa Bevara Sverige Svensk –liikkeessä.
Lukemista:
"Just because you feel good..."
"... doesn't make you right." Skunk Anansien loistavassa Hedonism -biisissä lauletaan noin. Biisi kertoo hedonismista vähän ehkä eri näkökulmasta mutta kuitenkin.
Hedonismi on oppi, joka asettaa nautinnon ja mielihyvän keskeisiksi asioiksi elämässä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kiteytettynä: kaikki mikä aiheuttaa mielihyvää on hyväksi. Eihän tuo pidä yhtään paikkaansa! Moni asia esim. vaikka suklaan syöminen tuottaa mielihyvää mutta pitemmän päälle se ei ole hyväksi itselle mikäli sitä lappaa naamaansa kilotolkulla. Monesti mielihyvän etsiminen voi mennä liiallisuuksiin.
Missä menee raja? Milloin liika on liikaa? Jos me kaikki eläisimme niin, että tekisimme vain asioita jotka tuottavat mielihyvää, joutuisimme menemään aina vain pidemmälle ja tekemään aina vain hurjempia juttuja. Koska mikään ei ikinä riittäisi. Asiat tuottavat mielihyvää yleensä vain tiettyyn pisteeseen ja sitten kaivataan vaihtelua. Varmasti jokainen meistä on kohdannut tämän.
Hedonismi on mielestäni aika itsekäs "oppi". Siis, jos päämääränä on vain mielihyvän hakeminen itselle ja viis muiden tunteista. Muutoin mielestäni pitäisikin elää niin, että itsellä olisi mahdollisimman hyvä olla.
Hedonismi on oppi, joka asettaa nautinnon ja mielihyvän keskeisiksi asioiksi elämässä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kiteytettynä: kaikki mikä aiheuttaa mielihyvää on hyväksi. Eihän tuo pidä yhtään paikkaansa! Moni asia esim. vaikka suklaan syöminen tuottaa mielihyvää mutta pitemmän päälle se ei ole hyväksi itselle mikäli sitä lappaa naamaansa kilotolkulla. Monesti mielihyvän etsiminen voi mennä liiallisuuksiin.
Missä menee raja? Milloin liika on liikaa? Jos me kaikki eläisimme niin, että tekisimme vain asioita jotka tuottavat mielihyvää, joutuisimme menemään aina vain pidemmälle ja tekemään aina vain hurjempia juttuja. Koska mikään ei ikinä riittäisi. Asiat tuottavat mielihyvää yleensä vain tiettyyn pisteeseen ja sitten kaivataan vaihtelua. Varmasti jokainen meistä on kohdannut tämän.
Hedonismi on mielestäni aika itsekäs "oppi". Siis, jos päämääränä on vain mielihyvän hakeminen itselle ja viis muiden tunteista. Muutoin mielestäni pitäisikin elää niin, että itsellä olisi mahdollisimman hyvä olla.
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
tasa-arvosta
Aatehistoriaan liittyviä blogitekstejä lueskellessani päädyin miettimään feminismiä ja sen kautta sitä, miksi naissukupuolta pidetään heikompana? Mihin kaikki perustuu?
Jospa nyt ajatellaan, että puusta pudottuamme tai varmaankin jo alkulima-aikoina on kaiketi aina tarvittu kahta tekemään uutta elämää, mikä on tehnyt toisesta heikomman? No ok, mies antaa siemenen, joka naisessa kasvaa uudeksi elämäksi. Molempia siis tarvitaan. Yksin ollessaan kumpikaan ei saisi mitään aikaiseksi!
Raamatussahan Eeva tehtiin Aatamin kylkiluusta, tässä ymmärrän sen, että nainen on se "toisena tehty". Entäs jos juttu menisi toisinpäin... miettisivätkö miehet nyt tasa-arvokysymyksiä? Mene ja tiedä.
Entäpä millaista olisi, jos koko tasa-arvoa ei koskaan olisi keksittykään? Olisiko niin, ettei ihmisiä myöskään pidettäisi yksilöinä, olisi vain jonkinlaisia ryhmiä tms.? Yksi yksikkö muodostuisi mies-nainen -parista (suvunjatkuminen olisi turvattava), parittomat luultavasti eivät olisi mitään. Taitaa mennä scifin puolelle ja hieman sivuraiteelle....Kuka osaisi jatkaa ajatusta?
Jospa nyt ajatellaan, että puusta pudottuamme tai varmaankin jo alkulima-aikoina on kaiketi aina tarvittu kahta tekemään uutta elämää, mikä on tehnyt toisesta heikomman? No ok, mies antaa siemenen, joka naisessa kasvaa uudeksi elämäksi. Molempia siis tarvitaan. Yksin ollessaan kumpikaan ei saisi mitään aikaiseksi!
Raamatussahan Eeva tehtiin Aatamin kylkiluusta, tässä ymmärrän sen, että nainen on se "toisena tehty". Entäs jos juttu menisi toisinpäin... miettisivätkö miehet nyt tasa-arvokysymyksiä? Mene ja tiedä.
Entäpä millaista olisi, jos koko tasa-arvoa ei koskaan olisi keksittykään? Olisiko niin, ettei ihmisiä myöskään pidettäisi yksilöinä, olisi vain jonkinlaisia ryhmiä tms.? Yksi yksikkö muodostuisi mies-nainen -parista (suvunjatkuminen olisi turvattava), parittomat luultavasti eivät olisi mitään. Taitaa mennä scifin puolelle ja hieman sivuraiteelle....Kuka osaisi jatkaa ajatusta?
Liberalismi ennen ja nyt
Näistä aatteista, mitä tunneilla käsittelimme, liberalismi
ja demokratia ovat jääneet elämään pisimpään ja vaikuttavat edelleen vahvasti
ainakin länsimaisissa kulttuureissa. Ne ovat itse asiassa perusta koko
länsimaiselle ajatusmaailmalle ja yhteiskuntajärjestelmälle. Islam on tietenkin
toinen vahvasti elävä aatejärjestelmä, mutta näen sen enemmän uskontoon
sitoutuvana kulttuurina kuin varsinaisena ideologiana. Islam ei ole kuitenkaan
vain uskonto vaan myös kokonaisvaltainen elämäntapa.
Liberalismin perusajatus vapauden filosofiana herättää
kysymyksen, mistä haluttiin vapautua?
Klassinen liberalismi vastustaa sortoa, rankkaa verotusjärjestelmää,
maaorjuutta. 1700-luvun yhteiskunnassa kaikki nämä asiat olivat vallitsevia.
Entä mihin tällä vapautumisella
pyrittiin? Yksilönvapauteen päättää itse omista asioistaan. Talonpojat ja
torpparit halusivat elättää itse itsensä ja omistaa viljelemänsä maat.
Kaupungistuminen ja teollistuminen alkoivat nostaa päätään. Ihmiset halusivat
palkkatyöhön ja omalla ansaitulla palkallaan he saivat elätettyä itsensä ja
perheensä. Sekin tuntui jo vapaudelta, että voi itse päättää omien ansioidensa
käytöstä, vaikka kaikki varmasti meni pennilleen elämiseen, vuokraan, ruokaan
ja vaatteisiin. Ja kuinka vapaa itse asiassa tehtaan työläinen oikein oli?
Kuutena päivänä viikossa keskimäärin kymmentuntisia työpäiviä.
Mikä on liberalismin merkitys tämän päivän yhteiskunnassa? Länsimaissa
koko yhteiskunta perustuu liberalistiselle ajatusmaailmalle. Korostetaan yksilönvapautta
valita ja tehdä omat ratkaisunsa. Yhteiskunta luo kyllä lakeja ja sääntöjä,
mutta niiden tarkoituksena on toimivan yhteiskuntajärjestelmän ylläpitäminen,
ei puuttuminen yksilönvapauteen. Voimme vapaasti valita asuinpaikkamme,
koulutuksemme, työmme ja kumppanimme. Eikö se olekin hienoa? Ja jos jotain
vapauttamme yritetään rajoittaa, voimme ilmaista mielipiteemme vapaasti ja
nousta vaikka barrikadeille puolustamaan sitä.
Minä olen aina tiennyt olevani etuoikeutettu saadessani
valita itse opiskelupaikkani ja –alani, työpaikatkin olen itse valinnut eli
olen niihin itse hakeutunut. Voin matkustella vapaasti minne vain haluan. Olen
myös tyytyväinen suomalaiselta hyvinvointiyhteiskunnalta saamiini palveluihin. En
keksi tällä hetkellä edes mitään asiaa, mistä haluaisin omalla kohdallani
valittaa! Mutta ymmärrän kyllä, että kaikilla eivät asiat ole yhtä hyvin. Suomalainen
yhteiskunta perustuu paljolti työlle ja jos sitä ei ole, valinnan vapaudet ovat
vähissä (ellei itse ole tietoisesti sitä vaihtoehtoa valinnut). Tosin silloinkaan
yhteiskunta ei jätä aivan tyhjän päälle vaan avustuksia on saatavilla. Miten
niillä pärjää on sitten toinen asia.
perjantai 4. tammikuuta 2013
Työ, työttömyys, avustukset
Aatehistorian liberalismissa on ajatuksia, jotka liittyvät läheisesti työhön ja työttömyyteen. Yksilön vapaus on yksi, joka ohjaa myös koulutukseen hakeutumisessa, työpaikan etsimisessä ja siinä, haluaako jäädä mieluummin työttömyyspäivärahoille, kuin mennä mihin tahansa työhön, jota tarjotaan. Paljon näkee keskustelua ja työttömien arvostelua siitä, että "kyllä työtä olisi, kun ei valikoisi". tai "Siellä ne vaan makaa kotona ja nauttii päivärahoja" -tyyliin.
Usein on kuitenkin valitettavasti niin, että ihminen ei ole vapaa valitsemaan esimerkiksi onko työtön vai töissä, vaan hän voi yhtä äkkiä yllättäen joutua työttömäksi suurin piirtein tyyliin viesti kännykkään, että työt loppuvat silloin ja silloin. Eli eiköhän se näkymätön käsi ohjaa yksityisen eduntavoittelun muodossa joskus hävyttömänkin paljon myös yhteiskunnan hyvinvointia, esimerkiksi juuri työttömyyden muodossa, kun pörssiyhtiöt tavoittelevat suurempia kannattavuuslukuja minimoimalla tuotantokustannuksiaan.
Usein on kuitenkin valitettavasti niin, että ihminen ei ole vapaa valitsemaan esimerkiksi onko työtön vai töissä, vaan hän voi yhtä äkkiä yllättäen joutua työttömäksi suurin piirtein tyyliin viesti kännykkään, että työt loppuvat silloin ja silloin. Eli eiköhän se näkymätön käsi ohjaa yksityisen eduntavoittelun muodossa joskus hävyttömänkin paljon myös yhteiskunnan hyvinvointia, esimerkiksi juuri työttömyyden muodossa, kun pörssiyhtiöt tavoittelevat suurempia kannattavuuslukuja minimoimalla tuotantokustannuksiaan.
Itsensä toteuttaminen, yleinen mielipide ja onni
Itsensä toteuttaminen voi kuullostaa perin ylevältä ilmaisulta, mutta se voi tarkoittaa myös kaikkea ihmisen arkeen liittyvää, pienistä asioista muodostuvaa kokonaisuutta, josta ihminen saa tyydytyksen ja onnen elämälleen. Tarvitseeko sen olla jotain hirveän erikoista tai maata mullistavaa?
Esim. vapaapäivä, jonka voi toteuttaa oman aikataulun mukaan omaan tahtiin puuhastellen, voi olla mitä rentouttavin ja virkistävin päivä. Harrastus, joka tuntuu mukavalta itsestä, on parasta itsensä toteuttamista.
Ei ole pakko raahautua uusimpiin zumbiin ym. jatkuvasti tarjolla oleviin juttuihin, jos ei itsestä siltä tunnu, vaikka näyttäisi siltä, että ko. juttu on must juuri nyt.
Myös suvaitseva asenne eri ilmiöitä kohtaan helpottaa omaakin elämää, kun ei tarvitse niin kovasti olla jotakin mieltä asioista ja toimia mielipiteensä mukaisesti?
Esim. vapaapäivä, jonka voi toteuttaa oman aikataulun mukaan omaan tahtiin puuhastellen, voi olla mitä rentouttavin ja virkistävin päivä. Harrastus, joka tuntuu mukavalta itsestä, on parasta itsensä toteuttamista.
Ei ole pakko raahautua uusimpiin zumbiin ym. jatkuvasti tarjolla oleviin juttuihin, jos ei itsestä siltä tunnu, vaikka näyttäisi siltä, että ko. juttu on must juuri nyt.
Myös suvaitseva asenne eri ilmiöitä kohtaan helpottaa omaakin elämää, kun ei tarvitse niin kovasti olla jotakin mieltä asioista ja toimia mielipiteensä mukaisesti?
Vastuu ja vapaus
Jännää tämä aatehistoria. Paljon hienoja sanoja, joita ei tahdo ymmärtää. Pitää turvautua tietosanakirjaan. Mutta ajattelin uskaltaa mutustella sanoja vastuu ja vapaus, erikseen ja yhdessä.
Kun kysyn itseltäni mitä tarkoittaa sana vastuu, en osaa oikein sitä selittää. Täytyy miettiä asiaa jonkin esimerkin kautta. Esimerkiksi lapsen saanti on sellainen asia, jossa ihmiselle tulee paljon vastuuta. Ihmislapsi on aluksi täysin toisen ihmisen vastuulla, myöhemmin hän joutuu ottamaan itsekin vastuuta itsestään kasvaessaan. Kun lapsi saa vapautta iän myötä harrastuksiin, iltoihin kavereiden kanssa jne., hänelle tulee sen myötä myös (moraalista) vastuuta siitä, että hän ei jätä esimerkiksi kouluaan hoitamatta tai käyttäydy huonosti muita ihmisiä kohtaan. Raskastakin joskus vahemmille kantaa vastuuta siitä, että lapsi oppisi elämäntaidot ja vastuulliseksi kansalaiseksi.
Kun aikuinen lapsi lähtee aikanaan maailmaan, vastuu lapsen elämästä siirtyy hänelle itselleen ja poistuu vanhemmilta. Lapsi tuntee olevansa vihdoin vapaa valitsemaan ja tekemään oman tahtonsa mukaisesti. Jos vapauden ja vastuun merkitystä ei ole kotona oppinut, voi elämässä tulla yllätyksiä. Ennemmin tai myöhemmin täytyy ottaa vastuu kaikista tekemisistä tavalla tai toisella.
Tuntevatko vanhemmat helpotusta, kun vapautuvat vastuusta? Aluksi ainakin elämä voi tuntua tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Onneksi on toivoa, että voi kantaa vastuuta aika ajoin lapsen lapsista. Täysi vapaus ei sovi kaikille, vaan vastuuta sopivassa määrin on useimmille hyväksi ja saa tuntemaan ihmisen tärkeäksi.
Vapaus, ihana sana ja tärkeä asia monessa mielessä. Se, mitkä vapaudet tunnetaan tärkeimmiksi, vaihtelee yksilön mukaan.
Kun kysyn itseltäni mitä tarkoittaa sana vastuu, en osaa oikein sitä selittää. Täytyy miettiä asiaa jonkin esimerkin kautta. Esimerkiksi lapsen saanti on sellainen asia, jossa ihmiselle tulee paljon vastuuta. Ihmislapsi on aluksi täysin toisen ihmisen vastuulla, myöhemmin hän joutuu ottamaan itsekin vastuuta itsestään kasvaessaan. Kun lapsi saa vapautta iän myötä harrastuksiin, iltoihin kavereiden kanssa jne., hänelle tulee sen myötä myös (moraalista) vastuuta siitä, että hän ei jätä esimerkiksi kouluaan hoitamatta tai käyttäydy huonosti muita ihmisiä kohtaan. Raskastakin joskus vahemmille kantaa vastuuta siitä, että lapsi oppisi elämäntaidot ja vastuulliseksi kansalaiseksi.
Kun aikuinen lapsi lähtee aikanaan maailmaan, vastuu lapsen elämästä siirtyy hänelle itselleen ja poistuu vanhemmilta. Lapsi tuntee olevansa vihdoin vapaa valitsemaan ja tekemään oman tahtonsa mukaisesti. Jos vapauden ja vastuun merkitystä ei ole kotona oppinut, voi elämässä tulla yllätyksiä. Ennemmin tai myöhemmin täytyy ottaa vastuu kaikista tekemisistä tavalla tai toisella.
Tuntevatko vanhemmat helpotusta, kun vapautuvat vastuusta? Aluksi ainakin elämä voi tuntua tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Onneksi on toivoa, että voi kantaa vastuuta aika ajoin lapsen lapsista. Täysi vapaus ei sovi kaikille, vaan vastuuta sopivassa määrin on useimmille hyväksi ja saa tuntemaan ihmisen tärkeäksi.
Vapaus, ihana sana ja tärkeä asia monessa mielessä. Se, mitkä vapaudet tunnetaan tärkeimmiksi, vaihtelee yksilön mukaan.
Demonin takana
Ajattelin käsitellä viimeisessä aatehistoriaa käsittelevässä bloggauksessani 1930-luvun kansallissosialismia ja sen herättämiä ajatuksia itsessäni. Olen jo aiemmin maininnut blogikommentissani, että minua on aina kiehtonut ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Saksan Weimarin tasavallan aika ja oikeastaan erityisesti ne syyt, jotka johtivat kansallissosialistisen, Hitlerin hallinnoiman Saksan syntymiseen. Kyseinen synkkä aikakausi usein demonisoidaan liian herkästi ja se on mielestäni vaarallinen ja aivan liian yksinkertainen selitys kansallissosialistisen ideologian synnylle, vallalle ja seurauksille. Demonisoinnilla tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että pidämme Hitleriä, natseja ja Kolmannen valtakunnan Saksaa ”pahoina” itsessään aivan kuin ne olisivat historiallisesti irrallisia seikkoja, eivätkä koskettaisi niitä edeltänyttä ja seurannutta historiallista ja poliittista todellisuutta.
Miksi Hitler ja natsit pääsivät sitten valtaa 1933 Saksassa? Miksi kansallissosialismi antisemitismi rotuoppeineen löysi tuolloin maaperää Saksasta ja muualtakin Euroopasta? Miksi ”tavallinen” saksalainen uskoi natsi-ideologiaan? Merkittävin syy Saksan luisumisessa kohti kansallissosialismia oli mielestäni Saksan keisarikunnan häviö ja mahdottomat rauhanehdot ensimmäisen maailmansodassa. Vuonna 1919 solmittu Versailles’n rauha merkitsi saksalaisille häpeärauhaa – Saksa tuomittiin yksin sotaan syylliseksi ja se joutui maksamaan valtavat sotakorvaukset voittajavaltioilla suurine alueluovutuksineen. Tämä johti Saksassa suureen työttömyyteen, hyperinflaatioon ja vasemmiston ja oikeiston yhä verisemmiksi käyviin yhteenottoihin. Levottomien ja epävakaiden yhteiskunnallisten olojen ratkaisemattomuus ja jatkuminen 1930-luvulle loivat pohjan Hitlerin ja natsi-ideologian valtaan pääsylle.
Natsismi ei ole myöskään historiallisesti irrallinen aate vaan sen juuret ulottuvat fasismin historiaan, joka sai oikeastaan alkunsa jo 1898 ranskalaisesta Action Francaice-liikkeestä. Liike vastusti erityisesti juutalaisia ja protestantteja. Italialainen fasismi puolestaan vaikutti natsismi talousaatteisiin vastustamalla liberalistista demokratiaa ja sosialismia. Rotuopin juuret ulottuvat 1880-luvulle englantilaisen Francis Galtonin (Charles Darwinin serkkupoika!) luomaan oppiin eugeniikasta eli rotuhygieniasta. Antisemitismin, joka kieltämättä saavutti huippunsa natsien keskitysleireillä, juuret ulottuvat puolestaan jo antiikin Kreikkaan ja 1500-1600 –lukujen Eurooppan juutalaisvainoihin.
Kirjoitukseni tarkoitus ei ole tietenkään puolustella natsismia Toisen maailmansodan sytyttäjänä tai vähätellä sen synnyttämää valtavaa kärsimystä sekä yksittäisten ihmisten että kansakuntien historiassa. Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, että äärioikeistolaiset ajatusmallit ja antisemitistinen rasismi rehottivat 1930-luvulla myös muualla Euroopassa ja oikeastaan vasta sodan sytyttyä Euroopassa ymmärrettiin syvällisesti näiden aatteiden tuhovoima. Toisaalta kansakunnan nöyryyttäminen esimerkiksi liian tiukoilla rauhan ehdoilla voi luoda kansakuntaan katkeruuden, joka toimii sytykkeenä äärinationalistisille ääriliikkeille. On hyvä muistaa, että myös meillä Suomessa puhalsivat 1930-luvulla äärioikeistolaiset tuulet Lapuan liikkeineen ja Suur-Suomi aatteineen. Aatehistorian ilmiöt eivät synny tyhjiössä vaan tapahtumilla on aina historiallinen taustansa, yhteiskunta- ja talouspoliittiset syynsä ja seurauksensa – ne on hyvä tuntea, että niistä voitaisiin myös oppia!
torstai 3. tammikuuta 2013
Nykyajan trendi: downshiftaus
Tuntuu sekavalta. Luentomuistiinpanoissa
vilisee termejä, jotka ovat samantyylisiä, mutta tarkoittavat eri asioita, tai
vähintäänkin saman asian eri laitoja. Liberalismi, uusliberalismi, klassinen
liberalismi, sosiaaliliberalismi, libertarismi, markkinaliberalismi,
arvoliberalismi… Vähemmästäkin hämmentyy. Kaikkea en pysty kerralla
sisäistämään saati ymmärtämään.
Onneksi mukaan on tarttunut helpomminkin avautuvia juttuja,
omaa elämänpiiriä koskettavia. Asioita, joiden pohja on 1800-luvulla, mutta
jotka ovat täysin relevantteja edelleen.
Olen kirjoittanut ylös, että J.S. Millin ajatus oli, että
taloudellinen kasvu ei ole keskeisintä vaan onni. Olen alleviivannut sanan
onni. Tämä jäi mieleen, koska tämähän on nykyajan trendi, downshiftaus.
Hidastaminen, leppoistaminen, elämän kohtuullistaminen. Tällä hetkellä on
hyvinkin yleistä, ainakin minun työympäristössäni sekä naistenlehtien
artikkelien mukaan, että omaa työntekoa vähennetään. Tehdään lyhennettyä
työpäivää tai viikkoa, hypätään kokonaan pois oravanpyörästä, pois kiireisestä
työkeskeisestä maailmasta tekemään jotakin itselle merkityksellisempää. Kulutetaan
harkitummin, ostetaan luomua ja lähituotteita, kestävämpää, mahdollisimman
vähän. Tullaan toimeen sillä mitä jo on ja korostetaan henkistä pääomaa.
Itsekin olen tätä miettinyt. Haaveilen siirtymisestä
nelipäiväiseen työviikkoon, mutta vielä en ole uskaltanut. Se harmittaa.
Haluaisin muutoksen, vähemmän töitä (ja samalla toki vähemmän palkkaa) itseni
vuoksi. Haluaisin enemmän omaa aikaa - nukkumiseen, ulkoilemiseen, lukemiseen,
koulutehtävien tekemiseen. En ole vielä uskaltanut lähteä toteuttamaan
muutosta, koska epäröin taloudellisen tilanteen muuttumista. Voin tehdä
laskelmia, mutta silti epäröin, tulisinko toimeen. Olisin toki valmis
vähentämään kulutustani tarvittavalle tasolle, mutta joka tapauksessa vuokra ja
laskut on maksettava, ruokaa ostettava. Kuitenkin ajattelen, että haluaisin
vähintään kokeilla. Miltä yksi ylimääräinen työtön päivä viikossa tuntuu ja
miten pärjäisin pienemmällä palkalla. Paluu normaaliin, viisipäiväiseen
työviikkoon on kuitenkin aina mahdollinen.
Aiheeseen liittyen olen juuri lukemassa kirjaa nykyajan
nomadeista, Päivi Kanniston Elämäni nomadina. Siinä Kannisto kertaa nomadien
historiaa, kertoo omista kokemuksistaan (jättänyt taakseen Suomen ja
työntäyteisen arjen, myynyt kaiken omaisuutensa ja reissaa nyt ympäri maailmaa
omaisuus rinkassa mukana) sekä haastattelee muita nykyajan nomadeja. Kirja on
saanut minut miettimään sitä, että nomadinen elämäntapa on tavallaan
vapaaehtoista normien ulkopuolelle heittäytymistä. Se on monien mielestä ihailtua,
mutta myös pelottavaa. Epäilyttävää. Miksi kukaan tekisi niin?
Oma haluni leppoistaa elämääni on pientä kaiken taakseen
jättävän nomadiuden rinnalla. Nähtäväksi jää, kuinka minun käy. Ajatuksena on
siirtyä lyhyempään työviikkoon kesän jälkeen. Yritän olla rohkea. Uskaltaa.
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Kehruu-Jennyn ääreltä äänestyskoppiin
Katselin tässä joulunpyhinä englantilaista 1800-luvun lopun
kartanokulttuuria käsittelevää tv-ohjelmaa ja mieltäni hämmästytti erityisesti
se seikka, että äänioikeus perustui tuolloin Isossa-Britanniassa täysin
mieskansalaisen taloudelliseen asemaan, eikä esimerkiksi kartanoissa
työskentelevillä miehillä ollut vielä tuolloinkaan äänioikeutta vaaleissa,
naisista tietysti puhumattakaan. Euroopan
tilannetta voi hyvin verrata Yhdysvaltoihin, jossa äänioikeus oli liberalisoitu
siten, että kaikki valkoiset miehet saivat äänioikeuden jo vuoteen 1850 mennessä.
Konservatiivinen hallinto piti luonnollisesti Iso-Britannian kasvavaa palkkatyöläisten
(palvelusväki ja teollisuustyöläiset) joukkoa vapausvaatimuksineen uhkana
omalle vallalleen. Mielestäni on järisyttävää kuinka lyhyen aikaa olemmekaan
päässeet nauttimaan sellaisista vapauksista kuten yleinen ja yhtäläinen
äänioikeus!
Aatehistorian luennolta jäin miettimään erityisesti
teollistumista, Kehruu-Jennyä ja naisten asemaa. 1700-luvun lopun teollinen
vallankumous keksintöineen edisti paradoksaalisesti työväestön vapautumista,
vaikka aluksi työolot ja palkkaus olivatkin surkeita. Naiset tulivat ryminällä
mukaan yhteiskuntaan päästessään/joutuessaan kehruukoneiden eli Kehruu-Jennyjen
ääreen. Teollisuudessa työskentelevät naiset murtautuivat ulos kodin taikapiiristä
ja alkoivat saada työstään palkkatuloja – naisten vapaus ja itsenäisyys
lisääntyivät väistämättä. On kiehtovaa ajatella, miltä on tuntunut saada ”omaa
rahaa” ensimmäisen kerran käyttöönsä! Menivätkö rahat perheen päälle vai yhtiön
kauppaan? Varmaan ainakin naimattomat työläisnaiset olivat ensimmäisiä nykyaikaisia
kuluttajia, jotka pistivät rahaansa muuhun kuin välttämättömyyshyödykkeisiin –
kankaisiin, hattuihin ja asusteisiin, sieltä se siis alkoi ja tästä varmaan
porvaristo puoteineenkin ilahtui! Paitsi kohti taloudellista vapautta, naiset
alkoivat tavoitella myös yhteiskunnallista asemaa esimerkiksi
äänioikeuspyrkimysten muodossa.
Myös yhteiskuntafilosofia alkoi tunnustaa naisen aseman
oikeutuksen. Utilitaristinen John Stuart
Mill vaati teoksessaan 1869 ilmestyneessä teoksessaan Naisten alistaminen, että
ihmisen, rodun kuin hänen sukupuolensakaan ei tullut lisätä kuin vähentääkään
hänen yhteiskunnallisia oikeuksiaan kuin velvollisuuksiakaan. Millin mukaan
tämän periaatteen tuli koskea sekä oikeutta koulutukseen, ammatteihin ja
julkisiin tehtäviin että puolisoiden asemaa avioliitossa. Näin radikaalia ajattelua syntyi todellakin viktoriaanisen
ajan Britanniassa, ja siitä olen tietenkin naisena ja ihmisenä onnellinen! 1800
- luvun suuret murrokset kuten teollistuminen, kaupungistuminen ja työväestön
aseman kohentuminen merkitsivät erityisesti meille naisille tietä kohti
todellista (so. yhteiskunnallista, taloudellista ja sosiaalista) vapautta –
juu, tunnustan olen feministi! :)
tiistai 1. tammikuuta 2013
J.S.Mill :n toteamus pätee edelleen
”J.S.Mill: Vakavin ongelma ei ole valtiovalta vaan yleisen mielipiteen asettama yhdenmukaisuuden vaatimus.”
John Stuart Mill eli vuosina 1806-1873 eli reippaasti yli sata
vuotta on mennyt ja kun tuota lausetta ajattelee, niin eihän tuo mihinkään ole
muuttunut, edelleenkään. Tottakai tilanne on muuttunut, varmasti parantunut, mutta silti lause mielestäni kuvaa tätä päivää.
Suomessa me saamme elellä aika rauhassa moniin muihin valtioihin
verrattuna, valtio ei puutu elämäämme laisinkaan niin kovalla kädellä, kuin
monissa muissa maissa. Tähän väliin voin suositella kirjaa Mafiavaltio (kirj.
Luke Harding), joka kertoo brittiläisen sanomalehden The Guardianin
kirjeenvaihtajan kokemuksista Venäjällä 2000-luvulla. Hyytäviä juttuja ja
mielenkiintoista luettavaa, vaikka Venäjän politiikka ja valtasuhteet ei
olisikaan kiinnostuksenkohde numero yksi (kuten ei ole minullakaan, ihmisten
erikoiset kohtalot vaan sattuvat kiinnostamaan).
Eräässä edellisessä postauksessa Riikka kirjoitti kokemuksistaan
Malesiassa ja erilaisten ihmisten pukeutumisesta siellä. Kommentoinkin kyseistä
postausta, koska tuo aihe on sellainen, mikä tulee esille aina uudelleen ja
uudelleen.
Jos nyt mietitään omaa lähiympäristöämme, Suomea. Meillä täällä,
suurimalla osalla, on täysi valinnanvapaus pukeutumisen suhteen. Haluan nyt
kiinnittää huomion lapsiin, vaikka heillä tavallaan ei ole samanlaista
pukeutumisen vapautta, koska heidän kohdalla huoltajat päättävät, minkälaisia
vaatteita ostetaan ja laitetaan päälle, mutta se on tässä tapauksessa
sivuseikka.
Olen törmännyt useamman ystäväni kohdalla siihen, että he
kertovat, kuinka niin sukulaiset kuin vieraat ihmiset kadulla saattavat
kommentoida ja paheksua, jos lapsella on päällään ns. väärän sukupuolen
vaatteita (mitään sellaistahan ei pitäisi olla olemassakaan, eikä kaikkien
maailmassa olekaan, mutta katsokaa mitä tahansa lastenvaatekuvastoa…). Tarkoitan
esimerkiksi sitä, että jos poikalapsella on vaikka värikkäät, kuvioidut
punasävyiset housut ja kaiken päälle vielä pitkät hiukset, niin sitä saatetaan
paheksua avoimesti. Tai toisinpäin, jos tytöllä on lyhyet hiukset ja sininen
kurahaalari, niin automaattisesti oletetaan hänen olevan poika. Olen saanut
kuulla ihmisten hämmennyksen olevan suuri, jos he eivät tiedä lapsen sukupuolta
tai jos he arvaavat sen väärin. Sen hämmennyksen vielä voin ymmärtää, mutta
sitä en siedä, että on olemassa hiljainen koodi sille, miten lapsia saisi pukea
ja mikä taas ei ole sopivaa. Ihan erityisesti lasten kanssa, jotka ovat vasta
kehityksensä alkuvaiheessa eivätkä ymmärrä aikuisten päähänpinttymistä vielä
(onneksi!) mitään, pitäisi pyrkiä suvaitsevaisuuteen ja hyväksyntään, oman
arvon ja valintojen kunnioitukseen.
Kuinka paljon sitten itse, me
kaikki, edelleen viljelemme kollektiivista yhdenmukaisuuden vaatimusta, vaikka
emme siitä ehkä pidäkään? Vaikka tuollaiset hiljaiset vaatimukset eivät ole
mukavia ja niitä haluaisi välttää, niin silti on jotenkin vaikea uskoa, että
juuri kukaan voisi olla niin yltiösuvaitsevainen, ettei koskaan, ikinä,
ihmettelisi jonkun toisen ihmisen valintoja, oli se sitten pukeutumisen tai
jonkin muun asian suhteen. En itse ainakaan ole sellaisesta vapaa, se on
inhimillistä, eikö? Minulle riittää, että mietin näitä asioita, tiedostan ja
pohdin, koska ehkä se joskus auttaa siihen, että osaan jättää jonkin asian
ihmettelemättä tai paheksumatta. Ei se toki ketään loukkaa, jos hiljaa päässäni
ajattelen ”Onpa tuolla outo tyyli pukeutua… ” mutta olisihan se silti ihana
ajatus, jos sellaiseen ei tarvitsisi aikaansa ja energiaansa tuhlata.
Itse olen helsinkiläinen,
ollut koko elämäni. Olen tottunut siihen, että miehillä on meikkiä ja heteronormista
poikkeavan seksuaalisuutensa voi avoimesti näyttää. En ole koskaan asunut
missään maaseudulla, mutta voin kuvitella pienillä paikkakunnilla asian olevan
kipeämpi. Onko siellä yhtä hyväksyttävää erottua joukosta? Suurissa
kaupungeissa sitä tavallaan hukkuu massaan ja siellä on niin paljon erilaisia
ihmisiä, että harvat enää erityisesti ns. pistävät silmään pukeutumisellaan tai
muulla.
Kertokaa
te pienemmillä paikkakunnilla kasvaneet ja parhaillaan asuvat kun tiedätte
paremmin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)