lauantai 26. tammikuuta 2013

Kommunisti


Minä olen kommunisti!

Aikoinaan menestynyt suomalaislähtöinen matkapuhelinvalmistaja kutsui menestyksekästä lippulaivatuotettaan kommunikaattoriksi. Nykytermillä tuo on älypuhelin. Kännykkä ei vaan ota kadotakseen terminä, vaikka sitä niin kovasti puhekielisenä halveksutaan. Mutta sen hienous onkin siinä, että sanana se ei kuvaa suoraan itse laitetta, käyttötapaa tai tarkoitusta. Kännykkä on yhdistelmä laitetta ja ihmisen uloketta, jolla sitä käytetään. Ylivertainen yhdistelmä.

En päässyt osallistumaan sosialismia ja kommunismia käsittelevälle luennolle, jossa herättäjämme olisi varmasti herättänyt ajatuksia myöhäisheränneellekin. Harmittaa kyllä. Mutta luentodiojen ja ajankuvan perusteella teen havaintoni.

Karl Fazerin... öhm, Marxin yhteiskunnan kehitysvaiheet alkavat alkukommunistisesta yhteiskunnasta päätyen eri aikajaksojen jälkeen kommumismiin. Matkan varrella kohdataan riisto, väkivalta, nöyryyttäminen, ahneus, vapautus ja täydellinen harmonia. Näinkö on, Mikä meni pieleen? Kun ei vaan toimi. Ihmisen itsekkyys, eloonjäämisoppi, genetiikka, pelko leijonasta (tai karhusta) joka hyökkää kimppuun ja tappaa?

Kommunismi ei mielestäni voi toimia kommuunia suuremmassa yksikössä.  Maksimissaan tämän kokoisessa yhteisössä ihminen voi olla kommunisti, mutta ei sen ulkopuolella tai merkittävästi suuremmissa rakenteissa, kuten valtiossa. Pienessä ympyröissä keskivertoihminen voi käyttäytyä muita kohtaan epäitsekkäästi, olla yhteisöllinen, tasa-arvoinen, tehdä yhteistyötä, omistaa yhdessä jne. siis sosialismi-kommunismia. Muut kuin yhteiskuntatieteilijät tai aatehistorioitsijat ovat antaneet tällaiselle käytökselle kuitenkin toisenlaisia nimityksiä, kuten perhe, suku, työyhteisö, ystäväpiiri tai lapsensuojeluvaisto, lisääntymisvietti tai facebook. Valtio on liian suuri yksikkö kommunismiin. Talvisodassa Suomessa oli "talvisodan henki" ei se ollut kommunismia, vaikka samoja arvoja näissä esiintyykin. Päinvastoin oltiin hyvin kaukana kommunismista, suorastaan vastaan. Yhteiskuntamuodoista toistaiseksi demokratia on ollut paras vaihtoehto.

Ai niin, palatkaamme vielä tuohon matkapuhelinasiaan. Miksi kutsutaan kommunikaattorin ahkeraa käyttäjää? No, kommunistiksi.

Olen myöhässä, mutta niin ovat lainanikin.

torstai 10. tammikuuta 2013

Mill ja onni


John Stuart Millistä jäi mieleen onnen korostaminen ja että jatkuva taloudellinen kasvu ei keskeisintä. Mistähän mies oli tuohon päätynyt? HS:ssa 25.8.2000 julkaistussa Millin Utilitarismi-kirjan suomennoksesta kirjoitetussa jutussa löytyy mielestäni joitain syitä.

Modernin utilitarismin perustaja oli J. Bentham, jonka mukaan moraalin tehtävä on saada aikaan mahdollisimman paljon onnellisuutta mahdollisimman monille. Sen mukaan tekojen ainoa moraalinen oikeutus on niiden hyöty onnellisuuden, hyvinvoinnin tai nautinnon tuottamisessa.

Itsekin filosofisena radikaalina esiintynyt isä Mill oli alkanut muokata pienestä pojastaan John Stuartista Benthamin työn jatkajaa. Kreikan ja matematiikan opiskelu alkoi kolmivuotiaana, historian, logiikan ja taloustieteen opinnot vähän myöhemmin. 15-vuotiaana John Stuart oli jo radikaali benthamilainen maailmanparantaja, joka teki tuttavuutta poliisin kanssa tultuaan pidätetyksi, jakaessaan syntyvyyden säännöstelyä käsittelevää kirjallisuutta työväen asuinalueella.
John Stuart alkoi arvostella edeltäjiään toivuttuaan 20-vuotiaana kokemastaan syvästä masennuksesta. Utilitarismi-kirjassa on kirjoitelma, joka moittii Benthamia tunne-elämän, yhteisöllisyyden ja inhimillisen arvokkuuden unohtamisesta. Välttääkseen pahoittamasta isänsä mieltä Mill julkaisi kirjoituksen salanimellä ja täsmensi näkemyksensä vasta v. 1861.

Mill itse piti nuoruutensa romahdusta seurauksena yksipuolisesta kasvatuksesta. Tutustuminen runouteen ja romantiikan aatteisiin aloitti paranemisen. Poliittisissa kirjoituksissaan Mill puolusti vapaata yhteiskuntaa, joka ei rajoittaisi yksilöiden elämää muuten kuin itsepuolustuksen takia. Hän katsoi, että vapaa elämä edellyttää kehittynyttä luonnetta ja aineellista turvallisuutta. Siksi poliittisen järjestelmän on vastattava luonteenkasvatuksesta ja sosiaalipolitiikasta. Täyttä demokratiaa Mill epäili, koska keskiluokkaa kiinnostaa vain raha ja työväestö on tietämätöntä.

Mill kävi poliittisista ja filosofisista kysymyksistä kirjeenvaihtoa Harriet Taylorin kanssa. Pitkäaikainen suhde johti avioliittoon rouvan ensimmäisen puolison kuoltua. Taylorin vaikutus ilmeni Millin näkemyksessä, että sukupuoli on yhtä mielivaltainen syrjinnän peruste kuin hiusten väri.

Millinkin kaapin ja ”kaiken takana on nainen” sekä ”kaapissa” varmaankin hyvää tarkoittanut isä, joka samalla tuli rajoittaneeksi poikansa valintoja ja kasvua onnelliseksi ihmiseksi - onneksi siinä loppujen lopuksi epäonnistuen…

Kristinusko, mikä pointti?


Lueskeltuani aatehistorian slidejä, jäin miettimään omaa valtionuskontomme luterilaisuutta ja erityisesti alkukristillisyyttä, vaikka eipä tämä tainnut kurssin listoilla olla. Silti… Mikä oli se tilanne, jossa oli tilaus kristinuskolle?

Roomalaiset hallitsivat Pohjois-Afrikassa, valtaosassa Eurooppaa sekä Lähi-idässä. Käytiin kauppaa, oli vaurautta ja mikä tärkeää, rauhallista. Lisäksi tällä suurella alueella tuli toimeen joko latinalla tai kreikalla. Rooman vanha uskonto oli rappeutunut. Idässä ajatus jumalallisesta hallitsijasta oli yleinen ja Julius Caesarista lähtien Rooman hallitsijat hyödynsivätkin tätä toimissaan. Paitsi keisaria, palvottiin myös roomalaisten vanhoja jumalia hämmentäen samaan soppaan vielä jumaltarustot, myytit ja ties mitkä sadut. Kuka tahansa ajattelija oli ”muodikkaasti” jumalainen. Kansan mysteeriuskonnot törmäsivät erilaisiin filosofisiin suuntauksiin.

Joskus 4 eaa. syntyi mies, joka loi niin kovan brändin, että se vaikuttaa laajalti edelleen. Juutalaisten oppisuuntien ”keskeltä” nousi kiertelevä, karismaattinen kaveri, joka rikkoi aikansa uskonnollisia ja yhteiskunnallisia tabuja. Hän söi yhdessä roomalaisten apureina pidettyjen veronkerääjien kanssa, keskusteli ja vietti aikaa prostituoitujen kanssa ja kosketti spitaalista – hän hyväksyi yhteiskunnan hylkiöt. Mitä ilmeisimmin miehen opetukset ja niiden mukainen käytös vastasi ihmisten tarpeisiin. Keiden ihmisten? Köyhien ja sorrettujen vai ihanko kaikkien? Ainakin köyhät ja sorretut halusivat vapautua sorrosta ja kohtalon voimista. He myös etsivät helpotusta vaivoihin ja puutteeseen.
Mutta eihän tuollainen voi yksin kantaa 2000 vuoden päähän tähän päivään. Mikä tässä on se pointti? Onko se usko yhteen, ihmisiä rakastavaan Jumalaan ja lupaus kuolemanjälkeisestä elämästä? Onko se miehen tasa-arvon sanoma, kristittyjen keskinäinen huolenpito ja rakkaus? Onko se innokas lähetystyö? Mieshän sanoi ”menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…!” Vai onko tässä takana jotain muuta? Heräsikö mies kuolleista – sekö hämmästytti, ihmetytti, pelotti ja sai kenties uskomaan?

Aluksi miehen kuoleman jälkeen hänen seuraajansa olivat peloissaan ja piilottelivat, mutta astuivat sitten esiin ja saarnasivat tappouhkauksista riippumatta. Edelleen heitä vainottiin, jolloin olisi luullut, että viimeistään silloin takki olisi kääntynyt – ja varmaan osalta kääntyikin. Osa ei luopunut uskostaan silti. Kummallinen juttu – todella kummallinen…

maanantai 7. tammikuuta 2013

Suomalaisen kommunismin jäljillä



Lueskelin noita sosialismista ja kommunismista koottuja slideja ja jäin miettimään nimenomaan kommunismia Suomessa. Ei ole kovin paljon jäänyt koulun historian tunneilta mieleen… proletariaatti, Marx, Kommunistinen manifesti, SKP – siinäpä ne! Yritin perehtyä aiheeseen taas uudelleen.

Kommunismi on perustunut idealistiselle (suorastaan utopistiselle) ajatukselle yhteisomistuksesta, tasa-arvosta ja luokattomasta yhteiskunnasta. Suomalainen kommunismi sai alkunsa sisällissodan 1918 aikoihin, kun sosialistien radikaalimpi osapuoli vaati sosialismiin siirtymistä vallankumouksellisin keinoin. Maltillisempi osapuoli, sosiaalidemokraatit, ajoivat asiaa puoluepoliittisin keinoin. Sota päättyi vallankumouksellisten tappioon ja johtajat pakenivat Venäjälle, ihannoimaansa kommunistiseen valtioon, ja perustivat SKP:n Moskovassa 1918. Kommunistipuolue julistettiin Suomessa laittomaksi. Puolueen maanalaista toimintaa johdettiin kuitenkin Venäjältä ja Moskovasta käsin.

Tässä kohtaa voisi sanoa, että Suomi ei ollut kovin liberaali eikä demokraattinen maa, kun ei antanut toiminnan ja sananvapautta kommunisteille. Mutta se oli tietenkin historiallisten tapahtumien taustalta ymmärrettävää. Kommunismia ja vallankumousta pelättiin – ja Neuvosto-Venäjää. Ne olivat uhka rauhanomaiselle demokraattiselle yhteiskuntakehitykselle. Vuonna 1930 Suomen eduskunta vahvisti kommunistilait, joilla rajoitettiin kommunistien paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta. Kommunistiset lehdet kiellettiin ja lakkautettiin ja kommunisteiksi epäiltyjä toimittajia vangittiin. Sananvapauden rajoittaminen on länsimaisessa demokratiassa raju toimenpide. Se kertoo, kuinka uhkaavana kommunistien toimintaa pidettiin.

Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen vuonna 1939 SKP ja kommunistit menettivät viimeisenkin luottamuksen rippeet. Mutta sotien jälkeen, vuonna 1944, puolue sai kuitenkin laillisen toimintavapauden. Hämmentävää! Mutta ilmeisesti tässä on ollut Moskovan keskusjohdolla sormensa pelissä. Suomea on pidetty tarkkailun alla. Kommunistit liittoutuivat SKDL:n kanssa. 1970-luvulla suomalaiset opiskelijanuoret löysivät kommunistisen ideologian uudelleen ja hetkeksi ideologia heräsi taas eloon. Se kuitenkin kaatui 1990-luvun alussa vararikkoon 1980-luvun pörssiseikkailujensa myötä. Se siitä proletariaatin diktatuurista!

Yleinen mielipide vai oma ajattelu? Kumarran tuonne ja pyllistän tänne


J.S. Millin keskeinen kysymys oli: onko meillä yleisen mielipiteen asettama yhdenmukaisuuden vaatimus?

Millin filosofia herätti paljon ajatuksia: mikä on oikein ja sopivaa? Mitä saa tehdä, mitä voi tehdä, mitä pitää tehdä ollakseen ns. kunnon kansalainen, suomalainen? Mitä ei saa tehdä? Millainen naisen pitää olla? Tai miehen? Ihmisen?

Suomessa edelleen monet  ihmiset ottavat koko elämän ja kaikkien elämäntilanteiden moraaliseksi ohjenuoraksi Raamatun ja sen, miten on aina ennenkin tehty ja suomalaiset sananlaskut. Yleinen peruste joidenkin asioiden tekemättä jättämiselle tai toisten paheksumiselle on ”mitä naapuritkin sanovat… aidanseipäätkin nauraa jne.” Koetaan, että jokin näkymätön (tai näkyväkin, kuten naapuri tai sukulainen) vahtii meitä ja käyttäytymistämme. Näkymättömät sosiaaliset käyttäytymissäännöt kahlitsevat meitä.

Kuinka paljon pitää sopeutua yhdenmukaisuuden vaatimuksiin?

Kannattaa olla sopivassa määrin itsekäs ja pyrkiä toteuttamaan  omia kiinnostuksen kohteitaan, koska  ihmisillä on perustava tarve toteuttaa itseään harrastuksissa, työssä, perheen parissa jne. On helpompaa, jos hyväksyy sen, että muilla ihmisillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita. Ei tarvitse aina olla jeesmies, mutta kriittisimmät kommentit toisten elämäntavan arvostelusta voi välillä pitää omana tietonaan. Eiköhän jokainen tiedä itse parhaiten, mikä on omassa elämässä tärkeää ja toteuttamisen arvoista -  paitsi jos on vakavasti psyykkisesti sairas tai päihdekoukussa.

Opimme näkymättömiä käyttäytymiskoodeja vähitellen. Eri kulttuureissa on erilaisia käyttäytymiskoodeja esimerkiksi kohteliaisuuden osoittamiseen tai puhutteluun. Näistä kiinnostavista kulttuurien törmäyksistä voi lukea esimerkiksi Hannu Väisäsen kolumnikokoelmasta Apupata. Suomalainen kuvataiteilija ja kirjailija on asunut vuosia ranskalaisessa pikkukylässä Dordognessa ja kirjoittanut kolumneja kokemuksistaan, esimerkiksi siitä, miksi ranskalaiselle on vaikeaa sinutella naapuria, jonka on tuntenut kauan ja jonka kanssa on tehnyt yhteisiä pihatöitä. Kiusaantunut ranskalainen kysyy naapuriltaan: ”Aikooko hän mennä jokeen vilvoittelemaan? Pitääkö hän näistä ranskalaisista kylmistä juomista?”

Apupata HelMetissä:

Demokratiasta ja ruotsidemokraateista



Demokratian perusajatuksena jo Perikleellä oli auttaa heikoimpia ja puolustaa heidän asemaansa. Kuvitteluleikki: miten Perikleen aikalaiset olisivat suhtautuneet maahanmuuttoon? Olisiko demokratia toiminut – luultavasti ei täydellisesti, koska antiikin ajan demokratia ei koskenut kaupunkivaltion asukkaita.  Perikleen ajan demokratia ei ollut varsinaisesti enemmistön demokratiaa, vaan kaikesta huolimatta vähemmistön valtaa: neljännesmiljoonan asukkaan kaupungissa vain 6000 asukasta sai käyttää demokraattista valtaa.

Väistämättä tulee mieleen uutiset Ruotsista (ja muualtakin Euroopasta) äärioikeistolaisten liikkeiden kannatuksen noususta.
Esimerkiksi Ruotsidemokraatit suhtautuvat erittäin kielteisesti maahanmuuttoon ja vaativat muun muassa, että Ruotsin tulisi olla vain ruotsalaisille, kuten oli vielä 1950-luvulla. Voidaanko silloin puhua demokratiasta, tai miksi puolueen nimessä on sana demokratia? Mielestäni  demokratian ja Ruotsidemokraattien keskeiset ajatukset ovat ristiriidassa keskenään. Ruotsidemokraatit on kansalliskonservatiivinen puolue, joka on arvostellut erityisesti maahanmuuttopolitiikkaa ja islamia. Sitä pidetään myös rasistisena puolueena, koska sen juuret ovat äärioikeistolaisessa Bevara Sverige Svensk –liikkeessä.

Lukemista:

"Just because you feel good..."

"... doesn't make you right." Skunk Anansien loistavassa Hedonism -biisissä lauletaan noin. Biisi kertoo hedonismista vähän ehkä eri näkökulmasta mutta kuitenkin.

Hedonismi on oppi, joka asettaa nautinnon ja mielihyvän keskeisiksi asioiksi elämässä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kiteytettynä: kaikki mikä aiheuttaa mielihyvää on hyväksi. Eihän tuo pidä yhtään paikkaansa! Moni asia esim. vaikka suklaan syöminen tuottaa mielihyvää mutta pitemmän päälle se ei ole hyväksi itselle mikäli sitä lappaa naamaansa kilotolkulla. Monesti mielihyvän etsiminen voi mennä liiallisuuksiin.

Missä menee raja? Milloin liika on liikaa? Jos me kaikki eläisimme niin, että tekisimme vain asioita jotka tuottavat mielihyvää, joutuisimme menemään aina vain pidemmälle ja tekemään aina vain hurjempia juttuja. Koska mikään ei ikinä riittäisi. Asiat tuottavat mielihyvää yleensä vain tiettyyn pisteeseen ja sitten kaivataan vaihtelua. Varmasti jokainen meistä on kohdannut tämän.

Hedonismi on mielestäni aika itsekäs "oppi". Siis, jos päämääränä on vain mielihyvän hakeminen itselle ja viis muiden tunteista. Muutoin mielestäni pitäisikin elää niin, että itsellä olisi mahdollisimman hyvä olla.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

tasa-arvosta

Aatehistoriaan liittyviä blogitekstejä lueskellessani päädyin miettimään feminismiä ja sen kautta sitä, miksi naissukupuolta pidetään heikompana? Mihin kaikki perustuu?
Jospa nyt ajatellaan, että puusta pudottuamme tai varmaankin jo alkulima-aikoina on kaiketi aina tarvittu kahta tekemään uutta elämää, mikä on tehnyt toisesta heikomman? No ok, mies antaa siemenen, joka naisessa kasvaa uudeksi elämäksi. Molempia siis tarvitaan. Yksin ollessaan kumpikaan ei saisi mitään aikaiseksi!
Raamatussahan Eeva tehtiin Aatamin kylkiluusta, tässä ymmärrän sen, että nainen on se "toisena tehty". Entäs jos juttu menisi toisinpäin... miettisivätkö miehet nyt tasa-arvokysymyksiä? Mene ja tiedä.

Entäpä millaista olisi, jos koko tasa-arvoa ei koskaan olisi keksittykään?  Olisiko niin, ettei ihmisiä myöskään pidettäisi yksilöinä, olisi vain jonkinlaisia ryhmiä tms.? Yksi yksikkö muodostuisi mies-nainen -parista (suvunjatkuminen olisi turvattava), parittomat luultavasti eivät olisi mitään. Taitaa mennä scifin puolelle ja hieman sivuraiteelle....Kuka osaisi jatkaa ajatusta?

Liberalismi ennen ja nyt



Näistä aatteista, mitä tunneilla käsittelimme, liberalismi ja demokratia ovat jääneet elämään pisimpään ja vaikuttavat edelleen vahvasti ainakin länsimaisissa kulttuureissa. Ne ovat itse asiassa perusta koko länsimaiselle ajatusmaailmalle ja yhteiskuntajärjestelmälle. Islam on tietenkin toinen vahvasti elävä aatejärjestelmä, mutta näen sen enemmän uskontoon sitoutuvana kulttuurina kuin varsinaisena ideologiana. Islam ei ole kuitenkaan vain uskonto vaan myös kokonaisvaltainen elämäntapa.

Liberalismin perusajatus vapauden filosofiana herättää kysymyksen, mistä haluttiin vapautua? Klassinen liberalismi vastustaa sortoa, rankkaa verotusjärjestelmää, maaorjuutta. 1700-luvun yhteiskunnassa kaikki nämä asiat olivat vallitsevia. Entä mihin tällä vapautumisella pyrittiin? Yksilönvapauteen päättää itse omista asioistaan. Talonpojat ja torpparit halusivat elättää itse itsensä ja omistaa viljelemänsä maat. Kaupungistuminen ja teollistuminen alkoivat nostaa päätään. Ihmiset halusivat palkkatyöhön ja omalla ansaitulla palkallaan he saivat elätettyä itsensä ja perheensä. Sekin tuntui jo vapaudelta, että voi itse päättää omien ansioidensa käytöstä, vaikka kaikki varmasti meni pennilleen elämiseen, vuokraan, ruokaan ja vaatteisiin. Ja kuinka vapaa itse asiassa tehtaan työläinen oikein oli? Kuutena päivänä viikossa keskimäärin kymmentuntisia työpäiviä.

Mikä on liberalismin merkitys tämän päivän yhteiskunnassa? Länsimaissa koko yhteiskunta perustuu liberalistiselle ajatusmaailmalle. Korostetaan yksilönvapautta valita ja tehdä omat ratkaisunsa. Yhteiskunta luo kyllä lakeja ja sääntöjä, mutta niiden tarkoituksena on toimivan yhteiskuntajärjestelmän ylläpitäminen, ei puuttuminen yksilönvapauteen. Voimme vapaasti valita asuinpaikkamme, koulutuksemme, työmme ja kumppanimme. Eikö se olekin hienoa? Ja jos jotain vapauttamme yritetään rajoittaa, voimme ilmaista mielipiteemme vapaasti ja nousta vaikka barrikadeille puolustamaan sitä.

Minä olen aina tiennyt olevani etuoikeutettu saadessani valita itse opiskelupaikkani ja –alani, työpaikatkin olen itse valinnut eli olen niihin itse hakeutunut. Voin matkustella vapaasti minne vain haluan. Olen myös tyytyväinen suomalaiselta hyvinvointiyhteiskunnalta saamiini palveluihin. En keksi tällä hetkellä edes mitään asiaa, mistä haluaisin omalla kohdallani valittaa! Mutta ymmärrän kyllä, että kaikilla eivät asiat ole yhtä hyvin. Suomalainen yhteiskunta perustuu paljolti työlle ja jos sitä ei ole, valinnan vapaudet ovat vähissä (ellei itse ole tietoisesti sitä vaihtoehtoa valinnut). Tosin silloinkaan yhteiskunta ei jätä aivan tyhjän päälle vaan avustuksia on saatavilla. Miten niillä pärjää on sitten toinen asia.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Työ, työttömyys, avustukset

Aatehistorian liberalismissa on ajatuksia, jotka liittyvät läheisesti työhön ja työttömyyteen. Yksilön vapaus on yksi, joka ohjaa myös koulutukseen hakeutumisessa, työpaikan etsimisessä ja siinä, haluaako jäädä mieluummin työttömyyspäivärahoille, kuin mennä mihin tahansa työhön, jota tarjotaan. Paljon näkee keskustelua ja työttömien arvostelua siitä, että "kyllä työtä olisi, kun ei valikoisi". tai "Siellä ne vaan makaa kotona ja nauttii päivärahoja" -tyyliin.

Usein on kuitenkin valitettavasti niin, että ihminen ei ole vapaa valitsemaan esimerkiksi onko työtön vai töissä, vaan hän voi yhtä äkkiä yllättäen joutua työttömäksi suurin piirtein tyyliin viesti kännykkään, että työt loppuvat silloin ja silloin. Eli eiköhän se näkymätön käsi ohjaa yksityisen eduntavoittelun muodossa joskus hävyttömänkin paljon myös yhteiskunnan hyvinvointia, esimerkiksi juuri työttömyyden muodossa, kun pörssiyhtiöt tavoittelevat suurempia kannattavuuslukuja minimoimalla tuotantokustannuksiaan.

Itsensä toteuttaminen, yleinen mielipide ja onni

Itsensä toteuttaminen voi kuullostaa perin ylevältä ilmaisulta, mutta se voi tarkoittaa myös kaikkea ihmisen arkeen liittyvää, pienistä asioista muodostuvaa kokonaisuutta, josta ihminen saa tyydytyksen ja onnen elämälleen. Tarvitseeko sen olla jotain hirveän erikoista tai maata mullistavaa?

Esim. vapaapäivä, jonka voi toteuttaa oman aikataulun mukaan omaan tahtiin puuhastellen, voi olla mitä rentouttavin ja virkistävin päivä. Harrastus, joka tuntuu mukavalta itsestä, on parasta itsensä toteuttamista.
Ei ole pakko raahautua uusimpiin zumbiin ym. jatkuvasti tarjolla oleviin juttuihin, jos ei itsestä siltä tunnu, vaikka näyttäisi siltä, että ko. juttu on must juuri nyt. 

Myös suvaitseva asenne eri ilmiöitä kohtaan helpottaa omaakin elämää, kun ei tarvitse niin kovasti olla jotakin mieltä asioista ja toimia mielipiteensä mukaisesti?

Vastuu ja vapaus

Jännää tämä aatehistoria. Paljon hienoja sanoja, joita ei tahdo ymmärtää. Pitää turvautua tietosanakirjaan. Mutta ajattelin uskaltaa mutustella sanoja vastuu ja vapaus, erikseen ja yhdessä.

Kun kysyn itseltäni mitä tarkoittaa sana vastuu, en osaa oikein sitä selittää. Täytyy miettiä asiaa jonkin esimerkin kautta. Esimerkiksi lapsen saanti on sellainen asia, jossa ihmiselle tulee paljon vastuuta. Ihmislapsi on aluksi täysin toisen ihmisen vastuulla, myöhemmin hän joutuu ottamaan itsekin vastuuta itsestään kasvaessaan. Kun lapsi saa vapautta iän myötä harrastuksiin, iltoihin kavereiden kanssa jne., hänelle tulee sen myötä myös (moraalista) vastuuta siitä, että hän ei jätä esimerkiksi kouluaan hoitamatta tai käyttäydy huonosti muita ihmisiä kohtaan. Raskastakin joskus vahemmille kantaa vastuuta siitä, että lapsi oppisi elämäntaidot ja vastuulliseksi kansalaiseksi.

Kun aikuinen lapsi lähtee aikanaan maailmaan, vastuu lapsen elämästä siirtyy hänelle itselleen ja poistuu vanhemmilta. Lapsi tuntee olevansa vihdoin vapaa valitsemaan ja tekemään oman tahtonsa mukaisesti. Jos vapauden ja vastuun merkitystä ei ole kotona oppinut, voi elämässä tulla yllätyksiä. Ennemmin tai myöhemmin täytyy ottaa vastuu kaikista tekemisistä tavalla tai toisella.

Tuntevatko vanhemmat helpotusta, kun vapautuvat vastuusta? Aluksi ainakin elämä voi tuntua tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Onneksi on toivoa,  että voi kantaa vastuuta aika ajoin lapsen lapsista. Täysi vapaus ei sovi kaikille, vaan vastuuta sopivassa määrin on useimmille hyväksi ja saa tuntemaan ihmisen tärkeäksi.

Vapaus, ihana sana ja tärkeä asia monessa mielessä. Se, mitkä vapaudet tunnetaan tärkeimmiksi, vaihtelee yksilön mukaan.

Demonin takana

Ajattelin käsitellä viimeisessä aatehistoriaa käsittelevässä bloggauksessani 1930-luvun kansallissosialismia ja sen herättämiä ajatuksia itsessäni. Olen jo aiemmin maininnut blogikommentissani, että minua on aina kiehtonut ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Saksan Weimarin tasavallan aika ja oikeastaan erityisesti ne syyt, jotka johtivat kansallissosialistisen, Hitlerin hallinnoiman Saksan syntymiseen. Kyseinen synkkä aikakausi usein demonisoidaan liian herkästi ja se on mielestäni vaarallinen ja aivan liian yksinkertainen selitys kansallissosialistisen ideologian synnylle, vallalle ja seurauksille. Demonisoinnilla tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että pidämme Hitleriä, natseja ja Kolmannen valtakunnan Saksaa ”pahoina” itsessään aivan kuin ne olisivat historiallisesti irrallisia seikkoja, eivätkä koskettaisi niitä edeltänyttä ja seurannutta historiallista ja poliittista todellisuutta.

Miksi Hitler ja natsit pääsivät sitten valtaa 1933 Saksassa? Miksi kansallissosialismi antisemitismi rotuoppeineen löysi tuolloin maaperää Saksasta ja muualtakin Euroopasta? Miksi ”tavallinen” saksalainen uskoi natsi-ideologiaan? Merkittävin syy Saksan luisumisessa kohti kansallissosialismia oli mielestäni Saksan keisarikunnan häviö ja mahdottomat rauhanehdot ensimmäisen maailmansodassa. Vuonna 1919 solmittu Versailles’n rauha merkitsi saksalaisille häpeärauhaa – Saksa tuomittiin yksin sotaan syylliseksi ja se joutui maksamaan valtavat sotakorvaukset voittajavaltioilla suurine alueluovutuksineen. Tämä johti Saksassa suureen työttömyyteen, hyperinflaatioon ja vasemmiston ja oikeiston yhä verisemmiksi käyviin yhteenottoihin. Levottomien ja epävakaiden yhteiskunnallisten olojen ratkaisemattomuus ja jatkuminen 1930-luvulle loivat pohjan Hitlerin ja natsi-ideologian valtaan pääsylle.

Natsismi ei ole myöskään historiallisesti irrallinen aate vaan sen juuret ulottuvat fasismin historiaan, joka sai oikeastaan alkunsa jo 1898 ranskalaisesta Action Francaice-liikkeestä. Liike vastusti erityisesti juutalaisia ja protestantteja. Italialainen fasismi puolestaan vaikutti natsismi talousaatteisiin vastustamalla liberalistista demokratiaa ja sosialismia. Rotuopin juuret ulottuvat 1880-luvulle englantilaisen Francis Galtonin (Charles Darwinin serkkupoika!) luomaan oppiin eugeniikasta eli rotuhygieniasta. Antisemitismin, joka kieltämättä saavutti huippunsa natsien keskitysleireillä, juuret ulottuvat puolestaan jo antiikin Kreikkaan ja 1500-1600 –lukujen Eurooppan juutalaisvainoihin.

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole tietenkään puolustella natsismia Toisen maailmansodan sytyttäjänä tai vähätellä sen synnyttämää valtavaa kärsimystä sekä yksittäisten ihmisten että kansakuntien historiassa. Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, että äärioikeistolaiset ajatusmallit ja antisemitistinen rasismi rehottivat 1930-luvulla myös muualla Euroopassa ja oikeastaan vasta sodan sytyttyä Euroopassa ymmärrettiin syvällisesti näiden aatteiden tuhovoima. Toisaalta kansakunnan nöyryyttäminen esimerkiksi liian tiukoilla rauhan ehdoilla voi luoda kansakuntaan katkeruuden, joka toimii sytykkeenä äärinationalistisille ääriliikkeille. On hyvä muistaa, että myös meillä Suomessa puhalsivat 1930-luvulla äärioikeistolaiset tuulet Lapuan liikkeineen ja Suur-Suomi aatteineen.  Aatehistorian ilmiöt eivät synny tyhjiössä vaan tapahtumilla on aina historiallinen taustansa, yhteiskunta- ja talouspoliittiset syynsä ja seurauksensa – ne on hyvä tuntea, että niistä voitaisiin myös oppia!

torstai 3. tammikuuta 2013

Nykyajan trendi: downshiftaus


Tuntuu sekavalta. Luentomuistiinpanoissa vilisee termejä, jotka ovat samantyylisiä, mutta tarkoittavat eri asioita, tai vähintäänkin saman asian eri laitoja. Liberalismi, uusliberalismi, klassinen liberalismi, sosiaaliliberalismi, libertarismi, markkinaliberalismi, arvoliberalismi… Vähemmästäkin hämmentyy. Kaikkea en pysty kerralla sisäistämään saati ymmärtämään.

Onneksi mukaan on tarttunut helpomminkin avautuvia juttuja, omaa elämänpiiriä koskettavia. Asioita, joiden pohja on 1800-luvulla, mutta jotka ovat täysin relevantteja edelleen.

Olen kirjoittanut ylös, että J.S. Millin ajatus oli, että taloudellinen kasvu ei ole keskeisintä vaan onni. Olen alleviivannut sanan onni. Tämä jäi mieleen, koska tämähän on nykyajan trendi, downshiftaus. Hidastaminen, leppoistaminen, elämän kohtuullistaminen. Tällä hetkellä on hyvinkin yleistä, ainakin minun työympäristössäni sekä naistenlehtien artikkelien mukaan, että omaa työntekoa vähennetään. Tehdään lyhennettyä työpäivää tai viikkoa, hypätään kokonaan pois oravanpyörästä, pois kiireisestä työkeskeisestä maailmasta tekemään jotakin itselle merkityksellisempää. Kulutetaan harkitummin, ostetaan luomua ja lähituotteita, kestävämpää, mahdollisimman vähän. Tullaan toimeen sillä mitä jo on ja korostetaan henkistä pääomaa.

Itsekin olen tätä miettinyt. Haaveilen siirtymisestä nelipäiväiseen työviikkoon, mutta vielä en ole uskaltanut. Se harmittaa. Haluaisin muutoksen, vähemmän töitä (ja samalla toki vähemmän palkkaa) itseni vuoksi. Haluaisin enemmän omaa aikaa - nukkumiseen, ulkoilemiseen, lukemiseen, koulutehtävien tekemiseen. En ole vielä uskaltanut lähteä toteuttamaan muutosta, koska epäröin taloudellisen tilanteen muuttumista. Voin tehdä laskelmia, mutta silti epäröin, tulisinko toimeen. Olisin toki valmis vähentämään kulutustani tarvittavalle tasolle, mutta joka tapauksessa vuokra ja laskut on maksettava, ruokaa ostettava. Kuitenkin ajattelen, että haluaisin vähintään kokeilla. Miltä yksi ylimääräinen työtön päivä viikossa tuntuu ja miten pärjäisin pienemmällä palkalla. Paluu normaaliin, viisipäiväiseen työviikkoon on kuitenkin aina mahdollinen.

Aiheeseen liittyen olen juuri lukemassa kirjaa nykyajan nomadeista, Päivi Kanniston Elämäni nomadina. Siinä Kannisto kertaa nomadien historiaa, kertoo omista kokemuksistaan (jättänyt taakseen Suomen ja työntäyteisen arjen, myynyt kaiken omaisuutensa ja reissaa nyt ympäri maailmaa omaisuus rinkassa mukana) sekä haastattelee muita nykyajan nomadeja. Kirja on saanut minut miettimään sitä, että nomadinen elämäntapa on tavallaan vapaaehtoista normien ulkopuolelle heittäytymistä. Se on monien mielestä ihailtua, mutta myös pelottavaa. Epäilyttävää. Miksi kukaan tekisi niin?

Oma haluni leppoistaa elämääni on pientä kaiken taakseen jättävän nomadiuden rinnalla. Nähtäväksi jää, kuinka minun käy. Ajatuksena on siirtyä lyhyempään työviikkoon kesän jälkeen. Yritän olla rohkea. Uskaltaa. 

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Kehruu-Jennyn ääreltä äänestyskoppiin


Katselin tässä joulunpyhinä englantilaista 1800-luvun lopun kartanokulttuuria käsittelevää tv-ohjelmaa ja mieltäni hämmästytti erityisesti se seikka, että äänioikeus perustui tuolloin Isossa-Britanniassa täysin mieskansalaisen taloudelliseen asemaan, eikä esimerkiksi kartanoissa työskentelevillä miehillä ollut vielä tuolloinkaan äänioikeutta vaaleissa, naisista tietysti puhumattakaan.  Euroopan tilannetta voi hyvin verrata Yhdysvaltoihin, jossa äänioikeus oli liberalisoitu siten, että kaikki valkoiset miehet saivat äänioikeuden jo vuoteen 1850 mennessä. Konservatiivinen hallinto piti luonnollisesti Iso-Britannian kasvavaa palkkatyöläisten (palvelusväki ja teollisuustyöläiset) joukkoa vapausvaatimuksineen uhkana omalle vallalleen. Mielestäni on järisyttävää kuinka lyhyen aikaa olemmekaan päässeet nauttimaan sellaisista vapauksista kuten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus!

Aatehistorian luennolta jäin miettimään erityisesti teollistumista, Kehruu-Jennyä ja naisten asemaa. 1700-luvun lopun teollinen vallankumous keksintöineen edisti paradoksaalisesti työväestön vapautumista, vaikka aluksi työolot ja palkkaus olivatkin surkeita. Naiset tulivat ryminällä mukaan yhteiskuntaan päästessään/joutuessaan kehruukoneiden eli Kehruu-Jennyjen ääreen. Teollisuudessa työskentelevät naiset murtautuivat ulos kodin taikapiiristä ja alkoivat saada työstään palkkatuloja – naisten vapaus ja itsenäisyys lisääntyivät väistämättä. On kiehtovaa ajatella, miltä on tuntunut saada ”omaa rahaa” ensimmäisen kerran käyttöönsä! Menivätkö rahat perheen päälle vai yhtiön kauppaan? Varmaan ainakin naimattomat työläisnaiset olivat ensimmäisiä nykyaikaisia kuluttajia, jotka pistivät rahaansa muuhun kuin välttämättömyyshyödykkeisiin – kankaisiin, hattuihin ja asusteisiin, sieltä se siis alkoi ja tästä varmaan porvaristo puoteineenkin ilahtui! Paitsi kohti taloudellista vapautta, naiset alkoivat tavoitella myös yhteiskunnallista asemaa esimerkiksi äänioikeuspyrkimysten muodossa.

Myös yhteiskuntafilosofia alkoi tunnustaa naisen aseman oikeutuksen.  Utilitaristinen John Stuart Mill vaati teoksessaan 1869 ilmestyneessä teoksessaan Naisten alistaminen, että ihmisen, rodun kuin hänen sukupuolensakaan ei tullut lisätä kuin vähentääkään hänen yhteiskunnallisia oikeuksiaan kuin velvollisuuksiakaan. Millin mukaan tämän periaatteen tuli koskea sekä oikeutta koulutukseen, ammatteihin ja julkisiin tehtäviin että puolisoiden asemaa avioliitossa.  Näin radikaalia ajattelua syntyi todellakin viktoriaanisen ajan Britanniassa, ja siitä olen tietenkin naisena ja ihmisenä onnellinen! 1800 - luvun suuret murrokset kuten teollistuminen, kaupungistuminen ja työväestön aseman kohentuminen merkitsivät erityisesti meille naisille tietä kohti todellista (so. yhteiskunnallista, taloudellista ja sosiaalista) vapautta – juu, tunnustan olen feministi! :) 

tiistai 1. tammikuuta 2013

J.S.Mill :n toteamus pätee edelleen


Selailin luentomuistiinpanojani viime kerralta ja silmiini osui seuraava lause:

”J.S.Mill: Vakavin ongelma ei ole valtiovalta vaan yleisen mielipiteen asettama yhdenmukaisuuden vaatimus.”

John Stuart Mill eli vuosina 1806-1873 eli reippaasti yli sata vuotta on mennyt ja kun tuota lausetta ajattelee, niin eihän tuo mihinkään ole muuttunut, edelleenkään. Tottakai tilanne on muuttunut, varmasti parantunut, mutta silti lause mielestäni kuvaa tätä päivää.

Suomessa me saamme elellä aika rauhassa moniin muihin valtioihin verrattuna, valtio ei puutu elämäämme laisinkaan niin kovalla kädellä, kuin monissa muissa maissa. Tähän väliin voin suositella kirjaa Mafiavaltio (kirj. Luke Harding), joka kertoo brittiläisen sanomalehden The Guardianin kirjeenvaihtajan kokemuksista Venäjällä 2000-luvulla. Hyytäviä juttuja ja mielenkiintoista luettavaa, vaikka Venäjän politiikka ja valtasuhteet ei olisikaan kiinnostuksenkohde numero yksi (kuten ei ole minullakaan, ihmisten erikoiset kohtalot vaan sattuvat kiinnostamaan).

Eräässä edellisessä postauksessa Riikka kirjoitti kokemuksistaan Malesiassa ja erilaisten ihmisten pukeutumisesta siellä. Kommentoinkin kyseistä postausta, koska tuo aihe on sellainen, mikä tulee esille aina uudelleen ja uudelleen.

Jos nyt mietitään omaa lähiympäristöämme, Suomea. Meillä täällä, suurimalla osalla, on täysi valinnanvapaus pukeutumisen suhteen. Haluan nyt kiinnittää huomion lapsiin, vaikka heillä tavallaan ei ole samanlaista pukeutumisen vapautta, koska heidän kohdalla huoltajat päättävät, minkälaisia vaatteita ostetaan ja laitetaan päälle, mutta se on tässä tapauksessa sivuseikka.

Olen törmännyt useamman ystäväni kohdalla siihen, että he kertovat, kuinka niin sukulaiset kuin vieraat ihmiset kadulla saattavat kommentoida ja paheksua, jos lapsella on päällään ns. väärän sukupuolen vaatteita (mitään sellaistahan ei pitäisi olla olemassakaan, eikä kaikkien maailmassa olekaan, mutta katsokaa mitä tahansa lastenvaatekuvastoa…). Tarkoitan esimerkiksi sitä, että jos poikalapsella on vaikka värikkäät, kuvioidut punasävyiset housut ja kaiken päälle vielä pitkät hiukset, niin sitä saatetaan paheksua avoimesti. Tai toisinpäin, jos tytöllä on lyhyet hiukset ja sininen kurahaalari, niin automaattisesti oletetaan hänen olevan poika. Olen saanut kuulla ihmisten hämmennyksen olevan suuri, jos he eivät tiedä lapsen sukupuolta tai jos he arvaavat sen väärin. Sen hämmennyksen vielä voin ymmärtää, mutta sitä en siedä, että on olemassa hiljainen koodi sille, miten lapsia saisi pukea ja mikä taas ei ole sopivaa. Ihan erityisesti lasten kanssa, jotka ovat vasta kehityksensä alkuvaiheessa eivätkä ymmärrä aikuisten päähänpinttymistä vielä (onneksi!) mitään, pitäisi pyrkiä suvaitsevaisuuteen ja hyväksyntään, oman arvon ja valintojen kunnioitukseen.

Kuinka paljon sitten itse, me kaikki, edelleen viljelemme kollektiivista yhdenmukaisuuden vaatimusta, vaikka emme siitä ehkä pidäkään? Vaikka tuollaiset hiljaiset vaatimukset eivät ole mukavia ja niitä haluaisi välttää, niin silti on jotenkin vaikea uskoa, että juuri kukaan voisi olla niin yltiösuvaitsevainen, ettei koskaan, ikinä, ihmettelisi jonkun toisen ihmisen valintoja, oli se sitten pukeutumisen tai jonkin muun asian suhteen. En itse ainakaan ole sellaisesta vapaa, se on inhimillistä, eikö? Minulle riittää, että mietin näitä asioita, tiedostan ja pohdin, koska ehkä se joskus auttaa siihen, että osaan jättää jonkin asian ihmettelemättä tai paheksumatta. Ei se toki ketään loukkaa, jos hiljaa päässäni ajattelen ”Onpa tuolla outo tyyli pukeutua… ” mutta olisihan se silti ihana ajatus, jos sellaiseen ei tarvitsisi aikaansa ja energiaansa tuhlata.

Itse olen helsinkiläinen, ollut koko elämäni. Olen tottunut siihen, että miehillä on meikkiä ja heteronormista poikkeavan seksuaalisuutensa voi avoimesti näyttää. En ole koskaan asunut missään maaseudulla, mutta voin kuvitella pienillä paikkakunnilla asian olevan kipeämpi. Onko siellä yhtä hyväksyttävää erottua joukosta? Suurissa kaupungeissa sitä tavallaan hukkuu massaan ja siellä on niin paljon erilaisia ihmisiä, että harvat enää erityisesti ns. pistävät silmään pukeutumisellaan tai muulla.

Kertokaa te pienemmillä paikkakunnilla kasvaneet ja parhaillaan asuvat kun tiedätte paremmin!