Työ, työttömyys, avustukset

Aatehistorian liberalismissa on ajatuksia, jotka liittyvät läheisesti työhön ja työttömyyteen. Yksilön vapaus on yksi, joka ohjaa myös koulutukseen hakeutumisessa, työpaikan etsimisessä ja siinä, haluaako jäädä mieluummin työttömyyspäivärahoille, kuin mennä mihin tahansa työhön, jota tarjotaan. Paljon näkee keskustelua ja työttömien arvostelua siitä, että "kyllä työtä olisi, kun ei valikoisi". tai "Siellä ne vaan makaa kotona ja nauttii päivärahoja" -tyyliin.

Usein on kuitenkin valitettavasti niin, että ihminen ei ole vapaa valitsemaan esimerkiksi onko työtön vai töissä, vaan hän voi yhtä äkkiä yllättäen joutua työttömäksi suurin piirtein tyyliin viesti kännykkään, että työt loppuvat silloin ja silloin. Eli eiköhän se näkymätön käsi ohjaa yksityisen eduntavoittelun muodossa joskus hävyttömänkin paljon myös yhteiskunnan hyvinvointia, esimerkiksi juuri työttömyyden muodossa, kun pörssiyhtiöt tavoittelevat suurempia kannattavuuslukuja minimoimalla tuotantokustannuksiaan.

Itsensä toteuttaminen, yleinen mielipide ja onni

Itsensä toteuttaminen voi kuullostaa perin ylevältä ilmaisulta, mutta se voi tarkoittaa myös kaikkea ihmisen arkeen liittyvää, pienistä asioista muodostuvaa kokonaisuutta, josta ihminen saa tyydytyksen ja onnen elämälleen. Tarvitseeko sen olla jotain hirveän erikoista tai maata mullistavaa?

Esim. vapaapäivä, jonka voi toteuttaa oman aikataulun mukaan omaan tahtiin puuhastellen, voi olla mitä rentouttavin ja virkistävin päivä. Harrastus, joka tuntuu mukavalta itsestä, on parasta itsensä toteuttamista.
Ei ole pakko raahautua uusimpiin zumbiin ym. jatkuvasti tarjolla oleviin juttuihin, jos ei itsestä siltä tunnu, vaikka näyttäisi siltä, että ko. juttu on must juuri nyt. 

Myös suvaitseva asenne eri ilmiöitä kohtaan helpottaa omaakin elämää, kun ei tarvitse niin kovasti olla jotakin mieltä asioista ja toimia mielipiteensä mukaisesti?

Vastuu ja vapaus

Jännää tämä aatehistoria. Paljon hienoja sanoja, joita ei tahdo ymmärtää. Pitää turvautua tietosanakirjaan. Mutta ajattelin uskaltaa mutustella sanoja vastuu ja vapaus, erikseen ja yhdessä.

Kun kysyn itseltäni mitä tarkoittaa sana vastuu, en osaa oikein sitä selittää. Täytyy miettiä asiaa jonkin esimerkin kautta. Esimerkiksi lapsen saanti on sellainen asia, jossa ihmiselle tulee paljon vastuuta. Ihmislapsi on aluksi täysin toisen ihmisen vastuulla, myöhemmin hän joutuu ottamaan itsekin vastuuta itsestään kasvaessaan. Kun lapsi saa vapautta iän myötä harrastuksiin, iltoihin kavereiden kanssa jne., hänelle tulee sen myötä myös (moraalista) vastuuta siitä, että hän ei jätä esimerkiksi kouluaan hoitamatta tai käyttäydy huonosti muita ihmisiä kohtaan. Raskastakin joskus vahemmille kantaa vastuuta siitä, että lapsi oppisi elämäntaidot ja vastuulliseksi kansalaiseksi.

Kun aikuinen lapsi lähtee aikanaan maailmaan, vastuu lapsen elämästä siirtyy hänelle itselleen ja poistuu vanhemmilta. Lapsi tuntee olevansa vihdoin vapaa valitsemaan ja tekemään oman tahtonsa mukaisesti. Jos vapauden ja vastuun merkitystä ei ole kotona oppinut, voi elämässä tulla yllätyksiä. Ennemmin tai myöhemmin täytyy ottaa vastuu kaikista tekemisistä tavalla tai toisella.

Tuntevatko vanhemmat helpotusta, kun vapautuvat vastuusta? Aluksi ainakin elämä voi tuntua tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Onneksi on toivoa,  että voi kantaa vastuuta aika ajoin lapsen lapsista. Täysi vapaus ei sovi kaikille, vaan vastuuta sopivassa määrin on useimmille hyväksi ja saa tuntemaan ihmisen tärkeäksi.

Vapaus, ihana sana ja tärkeä asia monessa mielessä. Se, mitkä vapaudet tunnetaan tärkeimmiksi, vaihtelee yksilön mukaan.

Demonin takana

Ajattelin käsitellä viimeisessä aatehistoriaa käsittelevässä bloggauksessani 1930-luvun kansallissosialismia ja sen herättämiä ajatuksia itsessäni. Olen jo aiemmin maininnut blogikommentissani, että minua on aina kiehtonut ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Saksan Weimarin tasavallan aika ja oikeastaan erityisesti ne syyt, jotka johtivat kansallissosialistisen, Hitlerin hallinnoiman Saksan syntymiseen. Kyseinen synkkä aikakausi usein demonisoidaan liian herkästi ja se on mielestäni vaarallinen ja aivan liian yksinkertainen selitys kansallissosialistisen ideologian synnylle, vallalle ja seurauksille. Demonisoinnilla tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että pidämme Hitleriä, natseja ja Kolmannen valtakunnan Saksaa ”pahoina” itsessään aivan kuin ne olisivat historiallisesti irrallisia seikkoja, eivätkä koskettaisi niitä edeltänyttä ja seurannutta historiallista ja poliittista todellisuutta.

Miksi Hitler ja natsit pääsivät sitten valtaa 1933 Saksassa? Miksi kansallissosialismi antisemitismi rotuoppeineen löysi tuolloin maaperää Saksasta ja muualtakin Euroopasta? Miksi ”tavallinen” saksalainen uskoi natsi-ideologiaan? Merkittävin syy Saksan luisumisessa kohti kansallissosialismia oli mielestäni Saksan keisarikunnan häviö ja mahdottomat rauhanehdot ensimmäisen maailmansodassa. Vuonna 1919 solmittu Versailles’n rauha merkitsi saksalaisille häpeärauhaa – Saksa tuomittiin yksin sotaan syylliseksi ja se joutui maksamaan valtavat sotakorvaukset voittajavaltioilla suurine alueluovutuksineen. Tämä johti Saksassa suureen työttömyyteen, hyperinflaatioon ja vasemmiston ja oikeiston yhä verisemmiksi käyviin yhteenottoihin. Levottomien ja epävakaiden yhteiskunnallisten olojen ratkaisemattomuus ja jatkuminen 1930-luvulle loivat pohjan Hitlerin ja natsi-ideologian valtaan pääsylle.

Natsismi ei ole myöskään historiallisesti irrallinen aate vaan sen juuret ulottuvat fasismin historiaan, joka sai oikeastaan alkunsa jo 1898 ranskalaisesta Action Francaice-liikkeestä. Liike vastusti erityisesti juutalaisia ja protestantteja. Italialainen fasismi puolestaan vaikutti natsismi talousaatteisiin vastustamalla liberalistista demokratiaa ja sosialismia. Rotuopin juuret ulottuvat 1880-luvulle englantilaisen Francis Galtonin (Charles Darwinin serkkupoika!) luomaan oppiin eugeniikasta eli rotuhygieniasta. Antisemitismin, joka kieltämättä saavutti huippunsa natsien keskitysleireillä, juuret ulottuvat puolestaan jo antiikin Kreikkaan ja 1500-1600 –lukujen Eurooppan juutalaisvainoihin.

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole tietenkään puolustella natsismia Toisen maailmansodan sytyttäjänä tai vähätellä sen synnyttämää valtavaa kärsimystä sekä yksittäisten ihmisten että kansakuntien historiassa. Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, että äärioikeistolaiset ajatusmallit ja antisemitistinen rasismi rehottivat 1930-luvulla myös muualla Euroopassa ja oikeastaan vasta sodan sytyttyä Euroopassa ymmärrettiin syvällisesti näiden aatteiden tuhovoima. Toisaalta kansakunnan nöyryyttäminen esimerkiksi liian tiukoilla rauhan ehdoilla voi luoda kansakuntaan katkeruuden, joka toimii sytykkeenä äärinationalistisille ääriliikkeille. On hyvä muistaa, että myös meillä Suomessa puhalsivat 1930-luvulla äärioikeistolaiset tuulet Lapuan liikkeineen ja Suur-Suomi aatteineen.  Aatehistorian ilmiöt eivät synny tyhjiössä vaan tapahtumilla on aina historiallinen taustansa, yhteiskunta- ja talouspoliittiset syynsä ja seurauksensa – ne on hyvä tuntea, että niistä voitaisiin myös oppia!

Nykyajan trendi: downshiftaus

Tuntuu sekavalta. Luentomuistiinpanoissa vilisee termejä, jotka ovat samantyylisiä, mutta tarkoittavat eri asioita, tai vähintäänkin saman asian eri laitoja. Liberalismi, uusliberalismi, klassinen liberalismi, sosiaaliliberalismi, libertarismi, markkinaliberalismi, arvoliberalismi… Vähemmästäkin hämmentyy. Kaikkea en pysty kerralla sisäistämään saati ymmärtämään.

Onneksi mukaan on tarttunut helpomminkin avautuvia juttuja, omaa elämänpiiriä koskettavia. Asioita, joiden pohja on 1800-luvulla, mutta jotka ovat täysin relevantteja edelleen.

Olen kirjoittanut ylös, että J.S. Millin ajatus oli, että taloudellinen kasvu ei ole keskeisintä vaan onni. Olen alleviivannut sanan onni. Tämä jäi mieleen, koska tämähän on nykyajan trendi, downshiftaus. Hidastaminen, leppoistaminen, elämän kohtuullistaminen. Tällä hetkellä on hyvinkin yleistä, ainakin minun työympäristössäni sekä naistenlehtien artikkelien mukaan, että omaa työntekoa vähennetään. Tehdään lyhennettyä työpäivää tai viikkoa, hypätään kokonaan pois oravanpyörästä, pois kiireisestä työkeskeisestä maailmasta tekemään jotakin itselle merkityksellisempää. Kulutetaan harkitummin, ostetaan luomua ja lähituotteita, kestävämpää, mahdollisimman vähän. Tullaan toimeen sillä mitä jo on ja korostetaan henkistä pääomaa.

Itsekin olen tätä miettinyt. Haaveilen siirtymisestä nelipäiväiseen työviikkoon, mutta vielä en ole uskaltanut. Se harmittaa. Haluaisin muutoksen, vähemmän töitä (ja samalla toki vähemmän palkkaa) itseni vuoksi. Haluaisin enemmän omaa aikaa - nukkumiseen, ulkoilemiseen, lukemiseen, koulutehtävien tekemiseen. En ole vielä uskaltanut lähteä toteuttamaan muutosta, koska epäröin taloudellisen tilanteen muuttumista. Voin tehdä laskelmia, mutta silti epäröin, tulisinko toimeen. Olisin toki valmis vähentämään kulutustani tarvittavalle tasolle, mutta joka tapauksessa vuokra ja laskut on maksettava, ruokaa ostettava. Kuitenkin ajattelen, että haluaisin vähintään kokeilla. Miltä yksi ylimääräinen työtön päivä viikossa tuntuu ja miten pärjäisin pienemmällä palkalla. Paluu normaaliin, viisipäiväiseen työviikkoon on kuitenkin aina mahdollinen.

Aiheeseen liittyen olen juuri lukemassa kirjaa nykyajan nomadeista, Päivi Kanniston Elämäni nomadina. Siinä Kannisto kertaa nomadien historiaa, kertoo omista kokemuksistaan (jättänyt taakseen Suomen ja työntäyteisen arjen, myynyt kaiken omaisuutensa ja reissaa nyt ympäri maailmaa omaisuus rinkassa mukana) sekä haastattelee muita nykyajan nomadeja. Kirja on saanut minut miettimään sitä, että nomadinen elämäntapa on tavallaan vapaaehtoista normien ulkopuolelle heittäytymistä. Se on monien mielestä ihailtua, mutta myös pelottavaa. Epäilyttävää. Miksi kukaan tekisi niin?

Oma haluni leppoistaa elämääni on pientä kaiken taakseen jättävän nomadiuden rinnalla. Nähtäväksi jää, kuinka minun käy. Ajatuksena on siirtyä lyhyempään työviikkoon kesän jälkeen. Yritän olla rohkea. Uskaltaa. 

Kehruu-Jennyn ääreltä äänestyskoppiin

Katselin tässä joulunpyhinä englantilaista 1800-luvun lopun kartanokulttuuria käsittelevää tv-ohjelmaa ja mieltäni hämmästytti erityisesti se seikka, että äänioikeus perustui tuolloin Isossa-Britanniassa täysin mieskansalaisen taloudelliseen asemaan, eikä esimerkiksi kartanoissa työskentelevillä miehillä ollut vielä tuolloinkaan äänioikeutta vaaleissa, naisista tietysti puhumattakaan.  Euroopan tilannetta voi hyvin verrata Yhdysvaltoihin, jossa äänioikeus oli liberalisoitu siten, että kaikki valkoiset miehet saivat äänioikeuden jo vuoteen 1850 mennessä. Konservatiivinen hallinto piti luonnollisesti Iso-Britannian kasvavaa palkkatyöläisten (palvelusväki ja teollisuustyöläiset) joukkoa vapausvaatimuksineen uhkana omalle vallalleen. Mielestäni on järisyttävää kuinka lyhyen aikaa olemmekaan päässeet nauttimaan sellaisista vapauksista kuten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus!

Aatehistorian luennolta jäin miettimään erityisesti teollistumista, Kehruu-Jennyä ja naisten asemaa. 1700-luvun lopun teollinen vallankumous keksintöineen edisti paradoksaalisesti työväestön vapautumista, vaikka aluksi työolot ja palkkaus olivatkin surkeita. Naiset tulivat ryminällä mukaan yhteiskuntaan päästessään/joutuessaan kehruukoneiden eli Kehruu-Jennyjen ääreen. Teollisuudessa työskentelevät naiset murtautuivat ulos kodin taikapiiristä ja alkoivat saada työstään palkkatuloja – naisten vapaus ja itsenäisyys lisääntyivät väistämättä. On kiehtovaa ajatella, miltä on tuntunut saada ”omaa rahaa” ensimmäisen kerran käyttöönsä! Menivätkö rahat perheen päälle vai yhtiön kauppaan? Varmaan ainakin naimattomat työläisnaiset olivat ensimmäisiä nykyaikaisia kuluttajia, jotka pistivät rahaansa muuhun kuin välttämättömyyshyödykkeisiin – kankaisiin, hattuihin ja asusteisiin, sieltä se siis alkoi ja tästä varmaan porvaristo puoteineenkin ilahtui! Paitsi kohti taloudellista vapautta, naiset alkoivat tavoitella myös yhteiskunnallista asemaa esimerkiksi äänioikeuspyrkimysten muodossa.

Myös yhteiskuntafilosofia alkoi tunnustaa naisen aseman oikeutuksen.  Utilitaristinen John Stuart Mill vaati teoksessaan 1869 ilmestyneessä teoksessaan Naisten alistaminen, että ihmisen, rodun kuin hänen sukupuolensakaan ei tullut lisätä kuin vähentääkään hänen yhteiskunnallisia oikeuksiaan kuin velvollisuuksiakaan. Millin mukaan tämän periaatteen tuli koskea sekä oikeutta koulutukseen, ammatteihin ja julkisiin tehtäviin että puolisoiden asemaa avioliitossa.  Näin radikaalia ajattelua syntyi todellakin viktoriaanisen ajan Britanniassa, ja siitä olen tietenkin naisena ja ihmisenä onnellinen! 1800 - luvun suuret murrokset kuten teollistuminen, kaupungistuminen ja työväestön aseman kohentuminen merkitsivät erityisesti meille naisille tietä kohti todellista (so. yhteiskunnallista, taloudellista ja sosiaalista) vapautta – juu, tunnustan olen feministi! :) 

J.S.Mill :n toteamus pätee edelleen

Selailin luentomuistiinpanojani viime kerralta ja silmiini osui seuraava lause:

”J.S.Mill: Vakavin ongelma ei ole valtiovalta vaan yleisen mielipiteen asettama yhdenmukaisuuden vaatimus.”

John Stuart Mill eli vuosina 1806-1873 eli reippaasti yli sata vuotta on mennyt ja kun tuota lausetta ajattelee, niin eihän tuo mihinkään ole muuttunut, edelleenkään. Tottakai tilanne on muuttunut, varmasti parantunut, mutta silti lause mielestäni kuvaa tätä päivää.

Suomessa me saamme elellä aika rauhassa moniin muihin valtioihin verrattuna, valtio ei puutu elämäämme laisinkaan niin kovalla kädellä, kuin monissa muissa maissa. Tähän väliin voin suositella kirjaa Mafiavaltio (kirj. Luke Harding), joka kertoo brittiläisen sanomalehden The Guardianin kirjeenvaihtajan kokemuksista Venäjällä 2000-luvulla. Hyytäviä juttuja ja mielenkiintoista luettavaa, vaikka Venäjän politiikka ja valtasuhteet ei olisikaan kiinnostuksenkohde numero yksi (kuten ei ole minullakaan, ihmisten erikoiset kohtalot vaan sattuvat kiinnostamaan).

Eräässä edellisessä postauksessa Riikka kirjoitti kokemuksistaan Malesiassa ja erilaisten ihmisten pukeutumisesta siellä. Kommentoinkin kyseistä postausta, koska tuo aihe on sellainen, mikä tulee esille aina uudelleen ja uudelleen.

Jos nyt mietitään omaa lähiympäristöämme, Suomea. Meillä täällä, suurimalla osalla, on täysi valinnanvapaus pukeutumisen suhteen. Haluan nyt kiinnittää huomion lapsiin, vaikka heillä tavallaan ei ole samanlaista pukeutumisen vapautta, koska heidän kohdalla huoltajat päättävät, minkälaisia vaatteita ostetaan ja laitetaan päälle, mutta se on tässä tapauksessa sivuseikka.

Olen törmännyt useamman ystäväni kohdalla siihen, että he kertovat, kuinka niin sukulaiset kuin vieraat ihmiset kadulla saattavat kommentoida ja paheksua, jos lapsella on päällään ns. väärän sukupuolen vaatteita (mitään sellaistahan ei pitäisi olla olemassakaan, eikä kaikkien maailmassa olekaan, mutta katsokaa mitä tahansa lastenvaatekuvastoa…). Tarkoitan esimerkiksi sitä, että jos poikalapsella on vaikka värikkäät, kuvioidut punasävyiset housut ja kaiken päälle vielä pitkät hiukset, niin sitä saatetaan paheksua avoimesti. Tai toisinpäin, jos tytöllä on lyhyet hiukset ja sininen kurahaalari, niin automaattisesti oletetaan hänen olevan poika. Olen saanut kuulla ihmisten hämmennyksen olevan suuri, jos he eivät tiedä lapsen sukupuolta tai jos he arvaavat sen väärin. Sen hämmennyksen vielä voin ymmärtää, mutta sitä en siedä, että on olemassa hiljainen koodi sille, miten lapsia saisi pukea ja mikä taas ei ole sopivaa. Ihan erityisesti lasten kanssa, jotka ovat vasta kehityksensä alkuvaiheessa eivätkä ymmärrä aikuisten päähänpinttymistä vielä (onneksi!) mitään, pitäisi pyrkiä suvaitsevaisuuteen ja hyväksyntään, oman arvon ja valintojen kunnioitukseen.

Kuinka paljon sitten itse, me kaikki, edelleen viljelemme kollektiivista yhdenmukaisuuden vaatimusta, vaikka emme siitä ehkä pidäkään? Vaikka tuollaiset hiljaiset vaatimukset eivät ole mukavia ja niitä haluaisi välttää, niin silti on jotenkin vaikea uskoa, että juuri kukaan voisi olla niin yltiösuvaitsevainen, ettei koskaan, ikinä, ihmettelisi jonkun toisen ihmisen valintoja, oli se sitten pukeutumisen tai jonkin muun asian suhteen. En itse ainakaan ole sellaisesta vapaa, se on inhimillistä, eikö? Minulle riittää, että mietin näitä asioita, tiedostan ja pohdin, koska ehkä se joskus auttaa siihen, että osaan jättää jonkin asian ihmettelemättä tai paheksumatta. Ei se toki ketään loukkaa, jos hiljaa päässäni ajattelen ”Onpa tuolla outo tyyli pukeutua… ” mutta olisihan se silti ihana ajatus, jos sellaiseen ei tarvitsisi aikaansa ja energiaansa tuhlata.

Itse olen helsinkiläinen, ollut koko elämäni. Olen tottunut siihen, että miehillä on meikkiä ja heteronormista poikkeavan seksuaalisuutensa voi avoimesti näyttää. En ole koskaan asunut missään maaseudulla, mutta voin kuvitella pienillä paikkakunnilla asian olevan kipeämpi. Onko siellä yhtä hyväksyttävää erottua joukosta? Suurissa kaupungeissa sitä tavallaan hukkuu massaan ja siellä on niin paljon erilaisia ihmisiä, että harvat enää erityisesti ns. pistävät silmään pukeutumisellaan tai muulla.

Kertokaa te pienemmillä paikkakunnilla kasvaneet ja parhaillaan asuvat kun tiedätte paremmin!