Eipä ole maailma muuttunut

ainakaan 60 vuodessa.

PUHELU PLATONILLE

Katselin pyhäin miesten päivänä kansani tilaa yksinäisen kamarin ikkunasta. Kansani tila oli huolestuttava, kaikki kriisit kärjistyneet jälleen äärimmilleen. Yksi neuvoi yhtä, toinen tiesi toista, kolmas töytäsi sinne, neljäs tänne. Kenkään ei tietänyt varmasti mitä tehdä.

Tartuin puhelimeen ja tilasin puhelun Tiettyyn Paikkaan.

—    Haloo, puhutaan Suomesta. Haloo, aivan niin, Suomi-Finland. Onko herra Platon tavattavissa?

—    Herra Platon? Hän on parhaillaan saunassa. Olkaa hyvä ja soittakaa kymmenen vuoden kuluttua.

—    Ei käy, ei käy millään. Asia on tärkeä. Pyydän, hakekaa herra Platon puhelimeen. Korvaan joskus vaivanne.

Hetken kuluttua kuului luurista:

—    Platon puhelimessa. 
—    Anteeksi, että häiritsen, mutta pyytäisin pientä haastattelua. Julkaistaan kuvan kanssa.

—    Toimittaja on varmaan erehtynyt. Olen filosofi, en mikään sarjakuvahenkilö. Tarkoititte ehkä Plutoa.

—    Ei, vaan juuri teitä, herra Platon. Miten muuten voitte? Äänenne kuulostaa jollakin tavalla heikolta ja etäiseltä.

—    Ottakaa huomioon, kuolin vuonna 347 ennen toi­mittajan ajanlaskun alkua. Olisi hauska tietää, miltä toimittajan ääni kuulostaa parintuhannen vuoden ku­luttua.

—    Älkää panko pahaksenne, en halunnut loukata. Olen vain niin hermostunut. Katsokaahan, kansani on vaikeuksissa.

—    Kansat ovat aina olleet vaikeuksissa. Millaiset hallitusmiehet teillä on?

—    Hienot! Kansan valitsemat! Elämme maailman demokraattisimmassa demokratiassa.

—    Johan minä arvasin, demokratiassa tietenkin. Kuul­kaa nyt, kuunteletteko?

—    Pelkkänä korvana.

—    Kaikkein yksinkertaisimmissa asioissa niin kuin nyt esimerkiksi kenkiä korjauttaessanne te luotatte vain ammattimieheen. Eikö niin?

—    Se on selvä.

—    No niin. Mutta politiikassa te otaksutte, että jokai­nen, joka osaa kalastaa ääniä, pystyy myös hoitamaan valtion asioita. Sairaina ollessanne kutsutte luoksenne koulutetun lääkärin ettekä suinkaan kauneinta ja kauno­puheisinta lääkäriä. Minkä tähden te sitten valtion ollessa sairaana ette kutsu johtajiksenne ja palvelijoiksenne kaikkein parhaita ja viisaita?

—    Tuota ... ette taida olla mikään erityinen demo­kraatti, herra Platon?

—    En välitä vastata huomautukseenne. Mutta en voi myöskään unohtaa, että parhaan ystäväni Sokrateen oli tyhjennettävä myrkkymalja, koska hän puhui totta. Sen juottivat hänelle demokraatit.

—    Mutta mehän olemme kutsuneet johtajiksemme kaikkein parhaita ja viisaimpia, kuunnelleet asiantunti­joita asiantuntijoiden jälkeen ...

—    Niinpä niin, hohhoh, mikään ei näy muuttuneen, ihmiset ovat todella itsepäisesti pysytelleet ihmisinä. Mutta huvittavia he ovat, totisesti!

—    Kelpaa teidän siellä naureksia, herra Platon!

—    En minä oikeastaan naureksi yhtään, asia on va­kava. Mutta ajatelkaa nyt tekin vähän, katselkaa ihmi­siä ympärillänne. Ensin he säätävät kehnoja lakeja ja sitten korjailevat niitä, aina toivoen tekevänsä kerrankin lopun välipuheasioissa tapahtuvista konnantöistä ja pa­hoista teoista tietämättä, että he todellisuudessa hakkaa­vat poikki hydran päätä! Ymmärsikö toimittaja, mitä sanoin?

—    Niin, öhöm, puhuitte niin nopeasti, että ...

—    Voitte lukea kaiken painettuna. Sanasta sanaan tuolla tavalla aikoinaan kirjoitin omille kansalaisilleni. 
—    Mainitsitte hydran. Minkä ihmeen hydran päitä ihmiset tietämättään katkoivat? 
—    Se oli vesikäärme, alunperin muistaakseni yhdek­sänpäinen.

—    Tiedetään, tunnetaan. Nykyään sitä sanotaan meillä täkäläisiin oloihin sovellettuna luottamuspulaksi, keskinäiseksi kateudeksi, pikkusieluisuudeksi.

—    Hyviä nimiä nekin, mikäpä siinä, hydra mikä hydra. Kun siltä hakkasi yhden pään poikki, kasvoi kaksi tilalle. Se oli oikea maanvaiva se hydra, mutta kansalai­semme Herakles tappoi sen lopulta. Kikka oli aivan yk­sinkertainen.

—    Voisitteko kutsua herra Herakleen puhelimeen?

—    Turha vaiva. On sieltä teiltä soitettu tänne jo aikaisemminkin, mutta Herakles on kieltäytynyt vastaamasta.

—    Nolo juttu.

—    Tepä sen sanoitte, nolo juttu. Kerta kaikkiaan nolo juttu, ellei kansalla ole omaa Heraklestaan.

Aapeli: Onko koira kotona? (WSOY 1960)

-Suvi