J. S. Millin ajatukset jäivät luennoilta pyörimään mielen
sopukoihin. Olen samaa mieltä hänen kanssaan monessa asiassa ja mielenkiintoisinta
tässä on se, että hän esitti näitä ajatuksia jo ennen 1900-lukua..
Olen kahden, perättäisinä vuosina syntyneen lapsen äiti.
Lipsahdin äidiksi tulemisen myötä siihen, että tein kaikkeni lasten eteen ja
unohdin itseni. Lapset ja heidän tarpeensa ovat numero ykkösiä kaikessa ja omat
tarpeet jäävät taka-alalle, sinne aivan viimeisimmäksi. Näinhän äidin kuuluukin käyttäytyä, eikös?
Näin ainakin yleisen mielipiteen vaatimus tuntuisi olevan.
Tunnustan, että näin oli aivan viime vuoteen saakka ja
lapset ovat ykkösiä tietysti vieläkin. Mutta heräsin yhtäkkiä siihen, että en
voi unohtaa itseäni ja omaa hyvinvointiani kokonaan. Erään viisaan kollegan
sanat olivat viimeinen niitti tälle herätykselle, hän kehotti muistamaan sen,
että lapset lähtevät pian pois kotoa ja mitä minä teen sen jälkeen, mikä minä
olen sen jälkeen? Eivät he halua minua kyttäämään elämäänsä ja tekemään asioita
heidän puolestaan. Heillä pitää tehdä omat valintansa, kokeilunsa ja virheensä.
Havahduin siihen, että minunkin pitää elää omaa elämääni, pitää huolta myös
itsestäni. Minulla ei ollut mitään omaa, ei harrastusta eikä mitään muutakaan, kaikki
mitä tein liittyi lasten harrastuksiin ja tekemisiin. En sano, ettenkö haluaisi
olla niissä mukana, haluan kyllä mitä suuremmissa määrin ja kyse ei ole siitä.
Mutta jokaisella pitää olla myös jotain ihan omaa. Ja niin on nyt myös minulla.
Oivalsin ihme kyllä jo muutama vuosi sitten sen, että meillä
on vain tämä yksi elämä ja silloin pitää älytä tehdä ja kokeilla sellaisia
asioita, mistä itse tykkää. Ei pidä eikä ole pakko jumittua ja alistua niihin
sovinnaistapoihin, vaan pitää mahdollisuuksien mukaan tehdä niitä elämäntapakokeiluja,
joihin Millkin kehotti. Enkä tässä tarkoita sitä, että kaikilla pitää muuttua
ja tehdä muutoksia. Mutta jos yhtään tuntuu, että jotain tekee vain siksi kun
on pakko, silloin kannattaa miettiä varmasti vaihtoehtoja. Jos kiinnittäisimme
enemmän huomiota omaan hyvinvointiimme, voisivatko ympärillämme olevat ihmiset
myös paremmin?
Kun itse voi hyvin, niin on helpompi olla "hyvä ihminen".
VastaaPoistaItse havahduin myös kymmenisen vuotta sitten ajattelemaan sitä mitä minulla on. 2 suloista, ihanaa, fiksua tytärtä, joiden eteen tein kaikkeni. Minulta olivat omat harrastukset jääneet ja ystäväpiiri oli jäänyt todella pieneksi... Mies harrasti erittäin aktiivisesti, jopa 6 iltaa viikossa. Minä hoidin lapset ja omakotitalon. Lopullinen niitti herätykseen oli ero ja kun neuvottelimme siitä, miten lapset ovat luonamme. Exä totesi minulle, että mitä minä omalla ajalla teen, kun en koskaan mitään tee... Niinpä niin. No sillä uudella omalla ajalla aloin liikkua, juoksin, kävin punttisalilla ja hoidin samalla henkistä puoltani kuntoon sen lisäksi, että olin fyysisesti huippukunnossa. Huomasin, että minulla oli edelleen jäljellä vielä pari todella hyvää ystävää ja uusiakin "löysin", kun minulla nyt oli aikaa itselleni olla itsekäs.
Aikaa myöten tupsahti uusi rakkaus elämään ja nyt ymmärsin suhtautua "meihin" aivan eri tavalla. Kummankin lapset toki ovat ykkösiä ja ainaisia huolehtisemme kohteita, mutta ovat kuitenkin vain lainaa meille. Lentävät kohta loputkin pesästä. Tunnistin kohdaltamme hedonismin. Me koetamme pitää toisistamme huolta, sanoa ne kauniit sanat toisillemme usein, pitää hauskaa ja kiusoitella. Käymme yhdessä ilman lapsia useamman kerran vuodessa lomalla ja meillä vaan on hyvä yhdessä. Toivon, ettemme unohda tätä tulevaisuudessakaan. Vähän sohvaperunoita meistä on tullut viime vuosina, kun köllöttelemme onnellisina iltaisin vierekkäin telkkaria katsoen ja minä vielä läksyjä tehden sohvan mutkassa. Tulevaisuuden suunnitelmissa on kannustaa/potkia toisiamme liikkumaan useammin ja enemmän ja löytää sekin yhdeksi hedonismin aiheeksi elämäämme :).