Vaarallisia? aatteita



Kuuntelin aamulla radiota töihin ajaessani. Työmatkani on lyhyt, joten kauaa en ohjelmia ehtinyt seurata, mutta korvaani särähti keskustelu kouluampumisista. Ja tämän taas valitettavasti ajankohtaisen asian tietysti laukaisi Newtownin surulliset tapahtumat, joissa nuorimies surmasi pieniä lapsia kouluampumisen yhteydessä.

Jälleen mietittiin aselakia ja varsinkin sitä, miten höllä se on Yhdysvalloissa, missä ase/aseita on helppo hankkia. Ampujan äitihän harrasti aktiivisesti ampumista ja hänellä oli useampia aseita, joita poika käytti, ensin äitinsä surmattuaan. Äiti kuului näihin maailmanlopun odottajiin. Hän oli koulutettu nainen, viimeksi toiminut opettajana, erittäin varakas ja hänellä oli ollut mahdollisuus kerätä suuret varastot ruokaa maailmanlopun varalle. Aseet kuuluivat pelastautumissuunnitelmaan, niillä oli tarkoitus puolustaa ruokavarastoja…

Millaisia ajatuksia tämä kuulemma rakastava ja huolta pitävä äiti on saanut lievästi autistisen poikansa mieleen? Poika oli kuulemma erittäin älykäs, mutta hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, kuten useat näistä tällaisiin ratkaisuihin tarttuvat nuoret miehet.

Lisäksi keskusteltiin siitä, että hyllystä oli löytynyt filosofisia kirjoja! Onko ampuja omaksunut niistä vaarallisia aatteita, jotka johtivat tähän tapahtumaan? Oikeuttivat hänet tuhoamaan pieniä lapsia, aikuisia, oman äitinsä, itsensä? Vai pelastiko hän heidät maailmanlopulta?

Jos tämä liittyi maailmanlopun odottamiseen, niin senhän takia on ennenkin tehty paljon pahaa. On voimakkaita johtajia, jotka saavat suuret määrät ihmisiä uskomaan omiin aatteisiinsa ja kulkemaan perässään, antamaan omaisuutensa johtajalle ja kuolemaan yhdessä aatteen takia. Pelastautumaan pahalta ja siirtymään jonnekin parempaan elämään… Kumma juttu, kun se aatteellinen johtaja yleensä jää henkiin pitämään huolta edesmenneiden omaisuudesta….

Uskontohan ohjatessaan hyvin voimakkaasti ihmisen elämää on yksi aatteista (minun mielestäni), joita ihminen noudattaa kaikessa elämässään.

Itselläni on iso suku ja joukkoon mahtuu hyvinkin monenmoisia ihmisiä. Mieleeni tulee kaksi tätiäni runsaan 30 vuoden takaa. Olin silloin noin 12 vuotias. He asuivat eri paikkakunnalla, mutta kävivät silloin tällöin luonamme viikonloppukylässä. Silloin vielä kyläiltiin aktiivisesti toistensa luona. No, näillä tädeillä meni huonosti. Toinen oli juuri eronnut ja toinen eron partaalla, koska mies petti häntä. Mutta eipä hätiä mitiä. He löysivät uuden ilon elämäänsä! Helluntalaisuuden! Voi sitä iloa ja huutoa ja muiden käännytysyritystä ja lippusia, lappusia, vihkosia, musiikki- ja saarnakasetteja, joita meidänkin perheellä oli ilo lukea ja kuunnella… Ja sitähän kesti pitkään, ennen kuin tasaantuivat. He lahjoittivat myös omaisuuttaan, mm. kultakorunsa pois. Voi sitä löytyneen aatteen/uskonnon paloa! Onneksi perheemme on järkkymättömän rauhallinen ja vakaa, eikä kaikenmaailman kotkotuksiin lähde mukaan. Seurasi vain kohteliaasti sivusta ja antoi tätien vouhkata, koska siihen tunteenpaloon ei puuttumaankaan pystynyt. Itselleni herkässä murkkuiässä tästä ajasta oli seurauksena se, että jopa tavallisena luterilaisena aloin tuntea oloni vaivautuneeksi kirkossa ja muutenkin uskonnon parissa. Aikuisempana erosinkin kirkosta ja tunsin oloni huojentuneeksi. Minun aatteisiini kuuluu uskoa kuitenkin johonkin ylempään, mutta en tiedä mikä se on. Kohtalo?